Kaksi viikkoa on hujahtanut sekunnissa. Olen tavannut suurimman osan ihmisista kanssa, joiden kanssa halusinkin tavata. Ensimmaisen viikon jalkeen olin aivan puhki, kun piti jaksaa olla kiinnostunut ja hymyilla kaikille. Yleensa tapaamisten jalkeen olin aivan loppu, mutta sitten illalla ennen nukkumaan menoa hymyilytti kun olin kartoittanut, miten laheisillani menee. Parhainta ehka on ollut se, etta aika on "pysahtynyt" siksi aikaa kun olen ollut poissa. Kaikkien kanssa tavatessa tuntuu, kuin en koskaan olisi ollut poissa vaan juttua pystyi jatkamaan suoraan siita, mihin viimeksi jaatiin. En siis ole muuttunut kylmaksi tai tunteettomaksi, kuten joskus pelkasin. Toisaalta olen myos joutunut olemaan aarimmaisen itsekas tavallaan valiten, keta tapaan ja keta en. Ja miten aikani jaan. April sanoi, etta mun pitaa olla kiitollinen siita, etta mulla on niin paljon rakkautta ymparillani. Huonomminkin voisi olla. En itse jaksanut ottaa kaikkiin ihmisiin yhteytta, ja vakisinkin osa on jaanyt. Toisaalta odotin joiltakin itseltaan yhteydenottoa, tai vaikka edes puhelinsoittoa, mita ei sitten koskaan tullut. Tanaan menen lahimpien ystavieni kanssa ulos, jos vaikka flunssa lahtisi silla.