Itseilmaisukanavani on edelleen tukossa. Typera kesaflunssa yrittaa saada otteen kropastani, joka taistelee tiukasti vastaan ja sanoo notta ei tama peli vetele.
Olen ollut kesalomalla nyt virallisesti kolme viikkoa. Tuntuu ikuisuudelta. Tein kamppikseni kanssa viikon reissun Washingtoniin ja sain mielenrauhan kaikesta, mita koin Virginian ajalla. Atlanta on edelleen ihana kaupunki ja koen taman omakseni. Paljon kummallisia ihmissuhdesotkuja liittyy tannekin, mutta missapa sita ei hampaankiristelya ja draamaa olisi. Lohdullisempaa on kuitenkin se, etta mulla on taalla April, johon voin luottaa kuin kallioon. Ei heilu eika kaadu vaan pysyy rinnallani. Oon entista kiitollisempi kaikista ystavistani ja mahdollisuuksista kokea elamaa.
Viime aikoina olen miettinyt, onko tama luksuselama kuitenkaan niin luksusta. Kieli sujuu ilman suurempia ponnistuksia, mutten kuitenkaan pysty antamaan itsestani 100% kuten tekisin Suomessa. Himoan tutkimustyota (enpa olisi uskonut sanovani moista viime kevaana), mainetta ja kunniaa. En tieda olisinko yhtaan enempaa kotonani jos asuisin nyt Suomessa. Opettajalehdestakin otettiin taas yhteytta, joko palaan pysyvasti Suomeen, etta saavat jutunaiheen tastakin opettajavaihdosta. Sovittiin, etta palaan asiaan kun olen taas asettunut Suomeen.
Mutta haluanko asettua Suomeen? Olen nyt todistanut itselleni, etta voin ja kykenen, pystyin muuttamaan vieraaseen maahan ja kommunikoimaan vieraalla kielella. Mita helvettia oikein haluan??
Tarkkailen 27-vuotiasta kamppistani paivittain. Hanella on pykalaa alempi koulutus, muutti suoraan vanhempien luota tanne, koskaan ei ole seurustellut paria kuukautta pidempaan eika ole juurikaan matkustellut. Seuratessani niita pienia virheita, mita han tekee ihmissuhteissaan tai valintoja miesten suhteen, naureskelen aaneen mutta mielessani mietin etta luojan kiitos olen jo elanyt tuon vaiheen elamassani ja tiedan, mita haluan.
Mutta tiedanko kuitenkaan? Juttelin eilen pitkaan Emman kanssa kun heitin hanet lentokentalle. Emma on 34-vuotias irlantilainen matematiikan opettaja. Han sanoi ettei koskaan ole nahnyt niin paljoa vaivaa tyon eteen, mita taalla kolme vuotta ollessaan, mutta tama elamantyyli on hanelle niin luksusta, etta sen eteen paiskiikin mielellaan vahan enemman toita. Mika tassa elamantyylissa sitten viehattaa? Asunnot on komeita ja uusia, talonyhtiossa on uima-allas ja kuntosali, vaatteet ja autot on halpoja ja ulkona syominen ja juominen halpaa. Kaikki nama on kuitenkin pinnallista ja pelkkaa materiaa.
Atlantassa voi olla juuri niin rajahtaneen nakoinen kuin Suomessa Alepan kassalle mennessa. Jos haluat saada huomiota ja mahdollisesti poikaystavan, on oltava timmissa kunnossa, kaunis rusketus, valkoiset hampaat ja aina hymyiltava. Atlantassa on kolme naista yhta miesta kohti. Vuokrattiin kamppiksen kanssa espanjalainen leffa, jonka puolessa valissa itkin krokotiilin kyyneleita, kun eurooppalaiset miehet osaavat pukeutua ja leikkia hiusmallien kanssa. Taalla paikallinen Bob saa aina huomiota, silla naisilla ei ole varaa valita.
Laihdutin taas itseni kohtuu hyvaan kuntoon. Itseni vuoksi tosin. Naytan hyvalta kuvissa ja vaatteet istuu paremmin. Altaalla makaamisen vuoksi kropassa on varia ja hampaat nayttaa valkoisemmilta. Voin fyysisesti paremmin ja jaksan enemman, mutta olenko yhtaan onnellisempi?
Koen kaikkia ihmeellisia tuntemuksia, kun tajusin, etta selvisin hengissa tasta vuodesta. Ensin nain painajaisia Suomeen menosta, nyt tuntuu etten jaksa odottaa, etta paasen halaamaan perhetta ja ystaviani. Normieinokin on Suomessa varmaan mun silmissa superkuuma, joten odotan etta paasen baariin nauttimaan silmanruoasta. Mita ihmetta ihmispolo oikein elamaltaan haluaa? Olla onnellinen, kai.
Lahden siis takaisin altaalle paahtamaan ihoa vahan lisaa. Sita ongelmaa kun ei Suomessa ollessa varmaankaan ole. Silti odotan ensi torstaita kuin kuuta nousevaa.
Kommentit