Nayttaapa otsikkoni orvolta.

Paivat valuvat edestani. Yhtakkia onkin jo marraskuu. Nenaa kutittaa edelleen enka halua tuhlata allergialaakkeita. Valilla tuntuu etta hukun, itku pillahtaa pintaan useammin kuin ikina elaissani. Viimeksi perjantaina, kun istuin tunnin kahden vanhemman kanssa keskustelemassa heidan tyttarensa koulumenestyksesta. Olin jotenkin alamaissa ja vasynyt viikosta. Vanhemmat ovat eronneet, vuosi sen jalkeen kun olivat adoptoineet tyttaren. Tytar oli viisi vuotta kiertanyt eri sijoituskodeista toiseen, taustalla hyvaksikayttoa kaikella mahdollisella tavalla. Tytto ei pysty keskittymaan. Jos arahdan, se sulkeutuu taysin ja lukko voi kestaa tunteja. Viime viikon sijaiselleni kavi juuri nain, ja se lahetti tyton kansliaan hapeamaan kaytostaan. Jos suinkin tamakin tieto olisi tullut mun tietooni aiemmin, tahan olisi voitu varautua, ja tilanteelta valttya. Nyt se tuli tietooni, ja auttaa suhtautumaan paremmin. Ainakin ymmartamaan ja valttamaan kaikkea muuta paitsi lempeaa suhtautumista. Vanhempien lahdettya pillahdin itkuun. Miksi otan niin henkilokohtaisesti lasten kohtalot? En voi olla jumala, kuten eras arvioijani totesi. Pitaisi oppia olemaan kylmempi, vaan en voi. Asiaa ei auttanut myoskaan Asperger -poikani juttutuokiopyynto. Poika kertoi, etta aiti jai Meksikon rajalla kiinni 'rentoutuslaakkeiden maahantuonnista' ja pidatettiin, ja siksi poika katosi neljaksi paivaa koulusta, kun oli serkkunsa luona Californiassa hoidossa. Aiti oli sitten varmaan oikeudessa.

En pystynyt perjantaina mihinkaan. Nieleskelin itkua pitkin iltaa. Caroline (naapurini) kysyi, ollaanko viela menossa Washingtoniin juhlimaan Lisan synttareita. Sanoin, etten pysty menemaan. Olin kuolemanvasynyt. Sen sijaan paadyttiin menemaan naapuricountyyn kiinalaiseen syomaan, ja muutamalle bisselle lahiorakalaan. Niissa kun aina tiivistyy se aikuisen ihmisen elamantarina, muutama surkea ihmiskohtalo.

Olen usein miettinyt, ajatteleeko pienessa piirissa elava ihminen, mita sen piirin ulkopuolella on. Poytaamme istui 25-vuotias nuori mies, joka kertoi asuvansa piirun verran Manassasin ulkopuolella, josta han ajaa paivisin toihin Manassasiin, ja tulee samaan rakalaan joka perjantai. Han oli kannissa ja onnellinen. Mahtaako han koskaan haluta laajentaa mahdollisuuksiaan tavata ihmisia, kokemuksia jossain muualla, vai riittaako hanelle se tuttu ja turvallinen ymparisto? Surullisinta oli, etta hanen bailuseurana oli isa ja veli. Kuulemma joka perjantai.

Carolinen ex-duunikaverit ilmestyivat samaan kuppilaan. Kaksi vanhempaa miesta. Toinen oli tuhannen tuubassa, toinen yritti kaikkensa iskeakseen mut. Pelattiin bilista, jammattiin kaameita country biiseja, naurettiin. Paikallishoratsu ei tykanny musta lainkaan, vaan yhtakkia nappas biliskepin, loi mua silla ja totes 'bitch'. Puhalsin tupakansavut sen silmille ja loin haneen ylimielisimman katseen mita mahdollista. Taman jalkeen painelin baaritiskille, kerroin baariminnalle mita tapahtui ja eukko heitettiin ulos. Se tulee varmaan lynkkaamaan mut joku ilta kotiovelleni. Jos ikina nakee selvaa paivaa.

Aamulla herasin maailman pahimpaan paansarkyyn. Varmaankin syysta, etta nukuin pitkasta aikaa pitkaan. Ajoin koululle, aloitin report cardien teon, totesin notta ei kiinnosta ja ajoin takas kotiin. Menin Carolinen luo syomaan paivallista ja tulin kotiin. Nukuin kahden tunnin paikkarit. Herasin kun April soitti. Kiitospaivasta tulee mielenkiintoista, silla hanen vanhemmat tulevat myos Atlantaan silloin. Puhelu loppui lyhyeen, silla Aprilin opiskelukaverit tulivat hanen luokse. Jenni, britti soitti et haluu karkuun hirviokamppistaan ja tuli tanne teelle. En vielakaan saanut sanottua, etta menen Atlantaan kiitospaivalomaksi. Sen sijaan pyysin, voitaisko ens viikonloppuna tehda jotain kivaa. Pakko matkustaa pois hetkeksi. Meilla on seuraava maanantai vapaa, Veteran's Day. Jotain hyvaakin systeemissa. Keksin, etta ajetaas 'Streets of Philadelphia':an. Ajomatka ei oo kuin kolme tuntia. Matkalla ajetaan Marylandin ja Delawaren lapi, joten siina tulis niitattua kolme osavaltiota samalla. Ikavoin myos merta. Jenni keksi, etta sunnuntaina voitaisiin ajaa Atlantic Cityyn New Jersey:in. Philadelphiasta ei aja sinne kuin tunti, joten lauantaina voitais rauhassa bilettaa Phil:ssa ja sunnuntai ajaa meren luo. Meri kun ei tule Muhammedin luo.

Jotain mita odottaa. Muutakin kuin etta menkat loppuis ja taa jatkuva vollottaminen turhasta. 'What else can you do than your best', totesi rehtorini kun naki mut pillittamassa lasten kohtaloita.