Taidan stressata alitajuisesti vähän liikaakin. Olen nimittäin edelleen pienessä flunssassa, joka ei ota irrotakseen.

Kävin eilen työlupahaastattelussa suurlähetystössä. Sain kuin sainkin emergency appointmentin, mutta kivalla varoitusajalla: maanantaina oli ilmestynyt meili, että tiistaina klo 8 aamulla uusi aika. Onneksi olin kasannut kaikki tarvittavat paperit valmiiksi. Haastattelussa kysyttiin, miksi lähden reissuun, minkä järjestön kautta, mihin osavaltioon ja maksaako Suomen valtio mulle tästä jotain tukea. Todella hämärää. Tuohon meni ehkä vajaa minuutti, ja toinen siihen, että konsulaatti otti sormenjäljet. Sitten se vain ilmoitti, että passi tulee työluvalla varustettuna maanantaina postissa.

Ostin ensimmäisen matkalaukun. En vieläkään oo saanu selvitettyä, saako mulla olla 2x32kg vai 2x20kg tavaraa mukana. Täytynee odottaa et järjestö buukkaa lennot ja soittaa sitten lentoyhtiöön suoraan. Tässä kun kai oli jotain Euroopan ja Jenkkien välisten välilaskujen kanssa häikkää. Ajattelin ostaa huomenna vielä toisenkin laukun.

Järjestelin eilen cd-levyni. Pakkasin 524 levystä 84 mukaan. Löysin erään pianistin cd:n, jonka lienen ostaneeni johonkin konserttiin harjoittelua varten. Jähmetyin varmaan puoleksi tunniksi kuuntelemaan musiikkia kyynelten valuessa vanana poskia alas. Että mulla on ikävä pianonsoittoa! Onneksi pianoni on sentään hyvässä hoidossa.

Teinivartijapojan kanssa tuli bänks. Se ilmoitti, ettei pysty enää tapaamaan mua kun tietää, että oon lähdössä. Suojelee kuulemma itseään. Omituisinta on se, et homma kirpas jopa itteeni. Todella hullua, että joku pelkää rakastuvansa muhun liikaa. Mä olisin mieluummin ottanut sen hellyyden vastaan, mihin tuon ikäinen pystyy, ja lähtenyt sitten hieman haikeana. Inhottavampaa tää on vaan laskea päiviä, koska lentokoneen moottorit kuumenee. Sovittiin olevamme kavereita. Mitähän sekin tarkoittaa.

Henkisesti huomaan olevani aika kypsä lähtemään. Välillä on kauheita haikukohtauksia, välillä taas iloitsen siitä, että näen Aprilin ja Devranin pian. Tai pian ja pian, heti kun ensimmäiset lomat alkavat. Välillä mietin myös sitä, että miksi takerrun pieniin asioihin täällä, kun en todellakaan voi tietää, mitä kaikkea Virginia mulle tarjoaa. Tiedän saavani pahasti satikutia, mutta olen päättänyt, että jos ei kovin paha koti-ikävä hyökkää jouluna, menen viettämään sen Atlantaan, ja jos olen rahoissani, painelen Aprilin mukana sen kotikaupunkiin San Fransiscoon stiigailee maisemia. Jos oikein halutaan repästä, siitä ei olis kovin pitkä matka enää Meksikon puolelle. Jos tekis O.C.:t ja menis Tijuanaan :D

Opettaja-minäni alkaa voimaan todella hyvin. Se suoritti Child Abuse and Neglect -kurssin netissä ja ahmi tietoa itseensä systeemien toimivuudesta.

Minkähän nurkan sitä seuraavaks koluais. Varmaankin kirjahyllyn.