Kävin eilen taas aika pohjalla ajatusteni kanssa. Yritin suhteuttaa kaikkea tapahtunutta ja paikallistaa omia aivoituksiani kaiken tapahtuneen suhteen. Pitäisikö tästä kaikesta tajuta jotain?

Palasin eilen taas ystin luokse jatkamaan kämppiselämää. Huomaan olevani järkyttävän läheisriippuvainen. Ajatus siitä, etten kohta ole enää täällä, alkaa hahmottua. Ehkä yritän alitajuisesti viettää mahdollisimman paljon aikaa ihmisten kanssa, 'kerätä Suomea itseeni' kuten aika usein on tullut viime aikoina hoettua. Opettaja-minäni harjoittelee ahkerasti Classroom English -kirjaa ja eri äänenpainoja, miten mikäkin fraasi olisi hyvä sanoa. Järjestysfriikki-minäni puolestaan kärsii. Eilen yöllä vastattiin järjestöstä, että minun tulisi yrittää saada nopeammin aika työlupahaastatteluun suurlähetystöön. Laitoin heti meiliä, johon ei ainakaan vielä ole vastattu. Muutenkin eilinen tuntuu vieläkin kamalan stressaavalta päivältä, kun yritän lukea vierasta kieltä ja ymmärtää mitä mihinkin tulisi vastata, jottei anomustani hylättäisi. Kuten niin usein olen todennut, byrokratia suuressa ja mahtavassa USAssa muistuttaa liiankin paljon suuren ja mahtavan Neuvostoliiton aikaa.

Olen aivan julmetun kiitollinen edelleen siitä tukijoukosta, joka seisoo takanani päätöksissäni. Bestis on jo varannut huhtikuun lomaa duunista tullakseen luokseni. Ysti tivaa joka välissä tilanneraporttia asioiden etenemisestä sekä kuuntelee aina vaikka kuinka väsyneenä, kun haluan rutista tilanteesta. Kiitos teille kaikille.

Eilen tupakalla istuessani klo 23.45 puhelimeni soi vieraasta numerosta. Vastasin ja se oli meidän vartijapoika. Kysyi, voivatko tulla kaverinsa kanssa käymään. Niinpä he tulivat, olivat hetken ja lähtivät vartijan kaverin 'hoitoa' tapaamaan. Hoito teki oharit, vartija tekstasi että sohva ja mun vieressä nukkuminen innostaa paljon enemmän kuin baariin lähtö ja näin sain viestin 5 minuutin kuluttua heidän lähdöstään, että hän tulee takaisin. Ilmoitin, että flunssatartuntauhalla.

01.45 poika saapui. (Se vihaa, että kutsun sitä pojaksi, mutta kun se on vasta poika!) Sain pään paijausta, helliä katseita, teetä ja sympatiaa. Kello tuli 03.45. En vieläkään saanut unta, sillä nukuimme ystin kanssa reilut parin tunnin päikkärit. 04.15 poika avautui, että koskahan mahdan olla valmis edes hyvänyön pusuun. Kun hän on kuitenkin kaupallakin aikanaan hengannut niin paljon kanssani, ettei sitä bileiden vieressänukkumista voida laskea ekoiksi 'treffeiksi'. Oli naurussa pitämistä. Niinpä annoin sille pienen pienelle pojalle hyvänyön pusun ja yritin nukkua. 05.00 ystin puhelin soi ja hän heräsi siihen lähteäkseen töihin. En ollut vieläkään saanut unen päästä kiinni. Poika kysyi, nukunko aina täysi varustus päällä. Viimeksi sammuin hänen sängylleen yliväsyneenä, nyt olin räkätaudissa. Vastasin, että en, mutta kun tuli kiire suihkun jälkeen vaan vetää jotain kamppeita päälle, kun hän tuli takaisin. Poika oli haltioitunut kun huomasi, ettei mulla ollut rintsikoita.

Ystin lähdettyä töihin 05.30 en ollut vieläkään nukahtanut. Herätin pojan ja ehdotin, että siirrymme sängyn puolelle nukkumaan. Hän raahautui puolikuolleena perässäni, kaappasi kainaloonsa ja ummistin silmäni. Havahduin 07.00 herätyskelloon. Kukahan senkin oli keksinyt laittaa päälle. Tämän jälkeen en enää vaipunut edes horrokseen. Yhdeksältä kömmin ylös, tiskasin tiskivuoren ja laitoin koneellisen pyykkiä pyörimään. Kömmin pojan viereen hetkeksi. Sillä oli aamustondis ja se halusi koko ajan hipelöidä. Huvitti. Pian painelin suihkuun ja tulin takaisin pelkkä pyyhe päällä, vähän kiusoitellakseni. Kiusa meni kuitenkin hukkaan, sillä pojan puhelin soi ja kyyti oli jo matkalla hakemaan. Polttelimme aamutupakit ja sain lisää paijausta. Sitten se lähti. 'Palataan, soitellaan joohan'.

Mikä idea ja järki tossakin oli? Ysti varoitteli, etten saa liikaa sikailla, sillä hän joutuu kuitenkin tekemään pojan kanssa töitä vielä tulevaisuudessakin, mutta sepäs kertoi päässeensä kouluun ja aloittavansa sen 20.8. Näin ollen sain ammatillisista syistäkin 'oikeutuksen' sikailla, mutta ei se oikein sovi mulle. Svedua kohtaan olin kyllä ice cold baby mutta se ansaitsi sen ihan itse omalla käytöksellään. Ysti kysyi eilen mitä oikein haluan pojasta. En tiedä. En todellakaan. Sillä on mahtava kroppa mun makuuni, mutta eilen kun katsoin lähietäisyydeltä sen kasvoja, on se vaan niin vauva vielä. Se varmaan ajatteli musta, et on se vaan niin mummo jo.  

En tiedä mistä alkaa taas purkamaan vyyhtiä. Ehkä pitäis ihan ekaks vaan parantua ja hyökätä soitellen paperisotaan. Olen kuullut suomalaisilta pelkkää hyvää Virginiasta, jotka siellä ovat asuneet tai lomailleet. Ehkä keskityn hiljalleen myös siihen. Ahdistaa vaan koko työlupahärdelli. Vaan, mikä ei tapa, vahvistaa. Missä mun muskelit on??!