Koin eilen henkisen romahduksen. Kun kaikki stressi opiskelujen ja muiden kanssa on ohi, saa vielä lähes vuoden ajan taistella typerän amerikkalaisen byrokratian kanssa. Sellaista, kuin ihmisten tiedottaminen ajoissa, ei tunneta. Kaiken voi aina kuitata toteamalla 'I'm so sorry'.

I'm so sorry että

1) meidän systeemissämme opettaja on pätevä kanditutkinnolla, mutta koska tulet Suomesta ja teillä pätevä opettaja on maisteri, pitää meilläkin näin olla. Et voi siis anoa sijoituskoulua ennen kuin maisterin paperit ovat kädessä, kirjaimellisesti. Tosin, emmehän me muista siitä sinua infota ennen kuin oma yliopistosi on jäämässä kesälomalle ja papereiden ulossaanti on tuskan ja työn takana.

2) pätevyytesi riittää vain kolmeen osavaltioon. Pitäisi olla opetuskokemusta kolme vuotta valmistumisen jälkeen päästäksesi Atlantaan. Hups, jäikö tämä kertomatta? No katsos, meidän automaattiset meilimme tökkivät jopa kolme viikkoa, sain juuri tietää!

3) meillä ei olekaan tarjota sijoituksia näistä kolmesta osavaltiosta kuin kahteen tällä hetkellä.

4) juuri se osavaltio, mihin haluaisit, ei tarjoakaan vuodessa kuin 4-5 sijoituspaikkaa! Sain juuri tietää!

Jokaista yllämainittua päätöstä varten on oma department, joka aina infoaa näitä 'advisoreita', jotka ovat yhteydessä opettajiin Euroopassa. Nää advisorit ovat korkeastikoulutettuja tiukkoja alan ammattilaisia, kuten huomata saattaa (Tässä kohtaa saa nauraa).

Tulevaisuuden visio Viriginiaan sijoituksesta:
Istun vuorella Muhammedin kanssa Hare Krishna -kaapu päällä ja laulan Hard Rock Hallelujaa. (Pitäähän mun kertoa Suomesta niille kuitenkin jotain). Ympärillä hyppivät 10 pientä neekerinpoikaa ja 14 lammasta, oppilaani siis. Pastori saarnaa meille kadotuksesta ja maallisen mammonan paheudesta ja niinpä lahjoitan palkkani kokonaisuudessaan kyläkoululleni ja elän itse viljelemällä hamppua.

Tulevaisuuden visio South Carolinan sijoituksesta:
Oppilainani on edelleen 10 pientä neekerinpoikaa, jotka kaikki ovat saman äidin, Fat Maman jälkeläisiä. Fat Mama tyrkyttää mulle aina Fried Chickeniä (jota salaa kutsun Dried Chickeniksi) tai to-go ruokaa Waffle Housesta (eli Awful Housesta). Iltaisin ajan biitsille nauttimaan rauhasta ja suunnittelemaan oppitunteja, ja viikonloppuisin kirmaan nasta laudassa Atlantaan katsomaan Apriliä ja Mitchiä. Välillä Mitch ilmestyy myös mun luokse, jolloin yhdessä tutkailemme lähimaastoja (ehkä jopa vaaka-asennossa, jos pahasti kompastuu).

Aina on myös olemassa vaihtoehto d) Canada, joka ei hemmetti vie ylety tähän järjestelmään. Eli aina on myös olemassa vaihtoehto c) Suomi ja virka, mutta silloin kaikki tekemäni työ on valunut hukkaan. Gradun hurauttaminen vasurilla, opintojen paahtaminen, kaikki.

Ehkä mun on otettava niskasta kiinni ja lähdettävä vuodeksi Virginiaan, kun he näin mun puolestani ovat sen päättäneet. Tuntuu ainoastaan epäreilulta, miksi kaikki voimat ovat mun ja Mitchin jälleennäkemistä vastaan. Se on nyt puoli vuotta odottanut mun paluuta. Ja mä sen näkemistä, jopa niin paljon, että olen 'säästänyt itseäni' hänelle. Kuvitelkaa! Minä!

Miksen mä ansaitse onnea, tai edes mahdollisuutta onneen?