Koin
eilen henkisen romahduksen. Kun kaikki stressi opiskelujen ja muiden
kanssa on ohi, saa vielä lähes vuoden ajan taistella typerän
amerikkalaisen byrokratian kanssa. Sellaista, kuin ihmisten
tiedottaminen ajoissa, ei tunneta. Kaiken voi aina kuitata toteamalla
'I'm so sorry'.
I'm so sorry että
1) meidän systeemissämme opettaja on pätevä kanditutkinnolla, mutta
koska tulet Suomesta ja teillä pätevä opettaja on maisteri, pitää
meilläkin näin olla. Et voi siis anoa sijoituskoulua ennen kuin
maisterin paperit ovat kädessä, kirjaimellisesti. Tosin, emmehän me
muista siitä sinua infota ennen kuin oma yliopistosi on jäämässä
kesälomalle ja papereiden ulossaanti on tuskan ja työn takana.
2) pätevyytesi riittää vain kolmeen osavaltioon. Pitäisi olla
opetuskokemusta kolme vuotta valmistumisen jälkeen päästäksesi
Atlantaan. Hups, jäikö tämä kertomatta? No katsos, meidän automaattiset
meilimme tökkivät jopa kolme viikkoa, sain juuri tietää!
3) meillä ei olekaan tarjota sijoituksia näistä kolmesta osavaltiosta kuin kahteen tällä hetkellä.
4) juuri se osavaltio, mihin haluaisit, ei tarjoakaan vuodessa kuin 4-5 sijoituspaikkaa! Sain juuri tietää!
Jokaista yllämainittua päätöstä varten on oma department, joka aina
infoaa näitä 'advisoreita', jotka ovat yhteydessä opettajiin
Euroopassa. Nää advisorit ovat korkeastikoulutettuja tiukkoja alan
ammattilaisia, kuten huomata saattaa (Tässä kohtaa saa nauraa).
Tulevaisuuden visio Viriginiaan sijoituksesta:
Istun vuorella Muhammedin kanssa Hare Krishna -kaapu päällä ja laulan
Hard Rock Hallelujaa. (Pitäähän mun kertoa Suomesta niille kuitenkin
jotain). Ympärillä hyppivät 10 pientä neekerinpoikaa ja 14 lammasta,
oppilaani siis. Pastori saarnaa meille kadotuksesta ja maallisen
mammonan paheudesta ja niinpä lahjoitan palkkani kokonaisuudessaan
kyläkoululleni ja elän itse viljelemällä hamppua.
Tulevaisuuden visio South Carolinan sijoituksesta:
Oppilainani on edelleen 10 pientä neekerinpoikaa, jotka kaikki ovat
saman äidin, Fat Maman jälkeläisiä. Fat Mama tyrkyttää mulle aina Fried
Chickeniä (jota salaa kutsun Dried Chickeniksi) tai to-go ruokaa Waffle
Housesta (eli Awful Housesta). Iltaisin ajan biitsille nauttimaan
rauhasta ja suunnittelemaan oppitunteja, ja viikonloppuisin kirmaan
nasta laudassa Atlantaan katsomaan Apriliä ja Mitchiä. Välillä Mitch
ilmestyy myös mun luokse, jolloin yhdessä tutkailemme lähimaastoja
(ehkä jopa vaaka-asennossa, jos pahasti kompastuu).
Aina on myös olemassa vaihtoehto d) Canada, joka ei hemmetti vie ylety
tähän järjestelmään. Eli aina on myös olemassa vaihtoehto c) Suomi ja
virka, mutta silloin kaikki tekemäni työ on valunut hukkaan. Gradun
hurauttaminen vasurilla, opintojen paahtaminen, kaikki.
Ehkä mun on otettava niskasta kiinni ja lähdettävä vuodeksi Virginiaan,
kun he näin mun puolestani ovat sen päättäneet. Tuntuu ainoastaan
epäreilulta, miksi kaikki voimat ovat mun ja Mitchin jälleennäkemistä
vastaan. Se on nyt puoli vuotta odottanut mun paluuta. Ja mä sen
näkemistä, jopa niin paljon, että olen 'säästänyt itseäni' hänelle.
Kuvitelkaa! Minä!
Miksen mä ansaitse onnea, tai edes mahdollisuutta onneen?
perjantai, 13. heinäkuu 2007
Kommentit