Kyllä voi ihminen olla pöllähtänyt. Perjantaista lähtien on painettu pitkää päivää kaupalla ja rymytty baarissa. Yöunta on kertynyt ehkä kymmenen tuntia yhteensä viikonlopulta ja olo sen mukainen.

Jälleen kerran olen ihmissuhteiden ihmeellisyyden pohdinnan alla. Ulkopuoliset kehuvat, kuinka mukava ilmapiiri töissä on, ja kuinka nauru raikaa. Tottahan se on, mutta jollain ihmeen syyllä siihenkin liittyy sen kääntöpuoli. Kääntöpuolella tarkoitan sitä pätemisen tarvetta, mikä varsinkin nuoremmilla ihmisillä on. Nokkimisjärjestys on tärkeää, samoin se, että itse tehdyt virheet ovat aina jonkun muun syytä. Hauskinta on ollut nuorien kesätyöläisten opastamiset, kun aina voi toki syyttää ohjaajaansa mokistaan. Sitten seuraavana päivänä hymyillään ja ollaan että vitsi sä oot kyllä hyvä ohjaaja. Kaikki on onneksi väliaikaista.

Serkkuni poika sai nimen eilen. Olin ihan kauhuissani siitä. Toivottavasti veljenpoikani, Oiva-Ukko Mainio Valio-Aarre, kuten itse toivoisin pojan ristittävän, saa huomattavasti paremman nimen. Serkkuni keksimä kuulostaa nimittäin ihan tytön nimeltä. Toivottavasti siitä tulee sisukas poika, joka kantaa nimensä ylpeydellä, vähän niinkuin pikkuveljenikin.

Kesä-Eino tekstailee edelleen kaikista tapahtumista huolimatta. Se on kyllä kummallinen olento. Kesä-Reino onnekseni lähti takaisin Ruotsiin, niin pääsin siitä eroon. Kesä-Veinoon en ole törmännyt vieläkään, joten ehkä sitä ei voida laskea mukaan tähän Kesä-Mies kavalkaadiin.

Onneksi meillä on hassu ja mukava vartija töissä. Se on pelastanut monet kurjat hetket. Tänäänkin se heitti mut kotiin, vaikkeivat saisi kuljettaa ketään siviiliä auton kyydillä. Mut minkäs teet kun oon niin ehaana! Sitten se aina leikkii alennuslapuilla ja alentaa mun ihmisarvoa. Tänään olin jo -90% hintaan 0,35€. Halvalla lähtee.

En vieläkään tiedä, lähdenkö South Carolinaan vai Virginiaan. Toivoisin, että se selviäisi pian. Osaisi alkaa henkisesti varautumaan. Nyt menee vaan niin lujaa kesäreissuja suunnitellessa: Ens viikonloppuna lähdetään bestiksen kaa Ruisrockiin ja pian sen jälkeen Ruotsin risteilylle. Ja kun sitä rahaa piti säästää, eikä bilettää kuin maailmanloppu olisi oven takana.

Eilen olin yhden duunikaverin tupareissa, ja lähdimme sieltä vartijan autokyydillä keskustaan. Autossa tulee aina muistoja mieleen. Tammikuussa Atlantassa Aprilin kaa autossa tuli tippa linssiin, kun muistui viime kesä mieleen. Eilen taas iski hillitön haikeus. Ei näillä ihmisillä ole kaukokaipuuta, koska niillä on toisensa ja oma elämä täällä. Ne ovat tyytyväisiä, kun ovat saaneet kämpän ja töitä on ja homma kulkee. Miksi mun pitää olla niin kieroutunut, että elän elämääni jaksoina. Aikansa kutakin, ja siitä pitää ottaa kaikki irti. Ihan kuin joka päivä voisi olla viimeinen päivä tätä elämää. Missä on se oma mielenrauha? Suinpäin tuntemattomaan, vailla huolen häivää.

Ehkä kaikessa on takana se, että mulla on ne muutama kultakimppuystävä. Menen hetkeksi pois, ja tiedän, että kun palaan, ne ovat olemassa edelleen. Ehkä se luottamus elämään tulee juuri sieltä. Helppo olla, kun on selkäranka. Siinäkin on se kääntöpuoli, että huolehdin heidän pärjäämisestään ja hyvinvoinnistaan, ja toisaalta haikeana, jopa apeana poistun takavasemmalle.

Koska löytyy se ovi, jonka takana on seesteinen elämä?

Osaksi ajaudun kai tähän mielentilaan juuri siksi, että näin exäni kävelevän uuden naisensa ja koiransa kanssa ulkona. Se mitä meillä oli, oli aluksi niin kaunista ja miksi siitä piti tulla niin julmetun rumaa. Liekö hän tyytyväinen nykyiseen elämäänsä? Kaipa. Löydänkö kenties joku päivä itse samaa? Ja ylipäätään se ainainen kysymys, osaanko olla tyytyväinen parisuhteessa niin pitkään, että se voisi kestää 'lopun ikää'?

Tästä pääsen aiheeseen Mitch. Kaikki voimat tuntuvat olevan meidän yhteydenpitoa vastaan. Se ei saa mun sähköposteja perille eikä aikanaan tekstiviestejä. Silti jollain korkeammalla mielentasolla tiedän, että se on odottanut mua takaisin koko tämän ajan. Ja kuinka mahdollinen tapailumme jatkossa on kiinni jälleen jostain ylemmistä voimista.

Ja mikäs se elämän tarkoitus taas olikaan...