Arvoisa yleisö, rakkaat lukijani.
Kiitos lukijapalautteista ja anteeksi, että tässä on mennyt aikaa,
ennen kuin olen ehtinyt kirjoittaa. Se johtunee siitä, että tavallaan
niin paljon asioita on tapahtunut, että niiden sulattamiseen on mennyt
aikaa. Toisaalta taas vuoden kuluttua mietin näitä tapahtumia olkapäitä
kohautellen ja totean, että tulipahan tehtyä.
Aion nyt kertoa teille elämästäni yksityiskohtia, jotka olen säästänyt
siihen asti, että niitä on turvallista kertoa. Ensimmäinen niistä on
tällä hetkellä hyvinkin ristiriitaisia tunteita aiheuttava Rauma,
Siperiakaupunki, jossa opiskelin.
Olin viemässä päivän autoreissun kansitettuja graduja Raumalle pari
viikkoa sitten. Ajoin sitä samaa yli kolmen tunnin automatkaa tällä
kertaa hyvin haikeana. Viimeisen kerran ne maisemat, joita niin monta
kertaa ollaan kimppakyydeillä hihitelty: Forssan Jylhäkallio, Forssan
Autoskeida, Sumppilan eli Humppilan kahvitaukopaikka, Hannun
vakiokusitaukopaikka jne. Perille päästyäni jännitin graduohjaajani
tapaamista. Itse, kuten varmaan teksteistäni on käynyt ilmi, arvostan
sitä miestä ehkä vähän liikaakin. Ohjaamisesta kehittyi myös ystävyys,
josta tuli itselleni ihan mielettömän tärkeä. Vähin sanoin, kuten
miehellä on tapana, hän itse ilmaisi saman takaisin. Se, että hän
kannusti hakemaan ulkomaille töihin ja kunnianhimoisena ohjaajana antoi
anteeksi vähän vasemmalla kädellä (no ei nyt ihan) hutaistun gradun,
oli ehkä tärkein virstanpylväs Rauma-ajoilta. Hän käytti sanoja, että
olen onnekas, kun voin valita, haluanko gradusta hyvän vai huonon
arvosanan. Kaikilla sitä mahdollisuutta ei ole. Itse tein tietoisen
valinnan, jota toivon, etten tule katumaan myöhemmin.
Raumasta jäi kuopan kokoinen trauma myös takahampaaseen. Siellä
nimittäin oli orastava reikä. Niinpä viimeisenä traumaattisena tekonani
kävin myös hammaslääkärissä porattavana ja paikattavana. Kun astuin
ulos viimeisen kerran sen akneihoisen mieslääkärin kopista,
odotushuoneessa soi joku paikallinen humpparadio ja Jari Sillanpää.
(Pitääkö huolestua, jos tunnistaa lauluäänestä solistin, ja se on Jari
Sillanpää?) Kertosäkeistö päättyi sanoihin "halajan niin takaisin
Helsinkiin". Ruuvasin vessassa kielikorun paikalleen ja lähdin sekavin
tuntein. Automatkalla takaisin, ennen Euraa, se alkoi. Se tunne, että
kaikki on nyt ohi. Tyhjyys, pienimuotoinen eron tuska, ne taaksejäävät
ihmiset. Niinpä aloin itkeä. En ole vielä ihan varma, itkinkö ikävääni
vai sitä, että viimein elämääni tuli miespuolinen ihminen, joka näki
mussa muutakin kun isotissisen blondin. Hän näki sen kapasiteetin, mitä
niin useasti olen joutunut ihmisille todistelemaan. Ehkä näin kuitenkin
oli tarkoitus. Hetki hyvää ja kohti uusia haasteita.
Heti seuraavana aamuna oli tutussa koulussa haastattelu 1-3
erityisluokanopettajan paikkaan. Skarppasin kuin ihmeen kaupalla, mutta
jouduin myös rehellisesti kertomaan, että Jenkkilän hakemukseni ovat
kesken vielä.
Perjantaina 1.6. vietettiin valmistujaisbileitäni. Ne oli kyllä hauskat
juhlat. Bestis yllätti: Saunalla odotti amerikkalaiseen tyyliin iso
plakaatti "Happy Gradu ation" roikkumassa katosta. Ihan mieletöntä.
Sain lahjoja, joissa todella oli ajateltu mua. Jonkun avec totesikin
jossain vaiheessa iltaa, että sun ystävät näyttää tekevän kaiken sun
eteen, mitä pyydät. Kyllä ne tekeekin, siksi ne onkin mun ystäviä ja mä
niiden. Ja monesta suusta kuului "mä olen niin ylpeä susta". Ehkä opin
joku päivä itsekin olemaan ylpeä itsestäni.
Seuraavana maanantaina puhelinsoitto herätti mut. Olin saanut tämän
erityisluokanopettajan vuoden viransijaisuuden, ja he odottavat kyllä
lopullista vastaustani pari viikkoa, jotta selviää, lähdenkö
ulkomaankomennukselle. Samana päivänä advisorini ilmoitti myös, että
heti kun he saavat postissa viimeiset lähettämäni paperit, he alkavat
toden teolla etsiä mulle sijoituskoulua. Yli viikko on kulunut
postituksesta, ja paketti ei vieläkään ole löytänyt perille. Se on
kyllä uskomattoman hidasta! Niinpä jälleen odotellaan, mitä
mahdollisesti tapahtuu. Illemmalla puhelin soi taas. Tällä kertaa
Raumalta. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajani OKL:stä tarjosi omaa
viransijaisuuttaan yläasteella vuodeksi. Asia oli helposti
ratkaistavissa: takaisin Raumalle? Hell no! (Tässä kohtaa tosin huomaan
tekeväni kummallisia ratkaisuja. Mikä siitä Raumassa muka niin kamalaa
oli? No se kaupunki itsessään ja paikalliset ihmiset. Anteeks nyt vaan,
mutta noin sisäsiittoista porukkaa en ole tavannut missään. Kolme
vuotta eikä yhtään paikallista kaveria. Tunkekaa se hesaalaisuus
jonnekkin hanurinne pohjimmaiseen sopukkaan.) Ah, tulihan se vihdoin
sieltä. Ja luultavasti lisää saattaa turskahdella.
Tiistaina olin harjoittelemassa kolme tuntia kesätyöpaikallani. Aamulla
Opettaja-lehdestä soitettiin alustavaa tiedustelua, josko saisivat
tehdä jutun mun gradusta lehteen. Kuka mölli mut on käräyttäny
niille??? Illalla lähdettiin pomoni kanssa Santa Fén terassille.
Soittamassa oli bändi, jonka solistin tunnistin vanhojentanssien
parikseni Sibelius-lukiosta. Melko koomista. Istuimme pöytään, jonka
toisessa päässä istui kaksi bisnesmiestä, jotka puhuivat englantia.
Meksikolaistyylinen koristelu, vieressä puhuttava kieli ja Aprilin ja
mun kuuntelema musiikki toi yhtäkkiä vihlovaa kipua. Se oli todellista
ikävää. Ja se johtui ikävästä Mitchiin, Apriliin ja Devraniin.
Juuri kun olen tottunut taas Hellsinkiin, päässyt pois Raumalta, saanut
hemmetin hyvän duunipaikan palkallisella kesälomalla, huomannut kuinka
ihania ystäviä mulla on, kesä-eino raapii oven raossa jne, huomaan
silti, että toinen manner kutsuu. Tähän olisi todella helppo jäädä nyt.
Mutta veri vetää pois.
Olen mestari panttaamaan asioiden käsittelyä. Kollegani kysyi, mitä
mieltä itse olen graduni aiheesta ja saamistani lopputuloksista. H.
Måilasena vastasin "emmä tiiä, emmä tiiä, emmä tiiä, emmä oikeen tiiä".
Pomo hehkutti saavutuksiani ja kysyi, kai olen juhlatuulella. Vastasin
"emmä tiiä mitä täs pitäis juhlia". Mutsi kysyi, joko kilistetään
Jenkkilään lähdölle. Vastasin "emmä tiiä ku ei mul oo viel
sijoituskoulua".
Yleensä käytän tätä vuodatusta oksennuskanavana. Olen edelleen tyhjä
enkä osaa sanoa mitään mihinkään. On hirveän helpottavaa tehdä
ylipitkiä päiviä kesäduunissa ja tietää, et iltalisät ja
viikonloppukorvaukset juoksee. Välillä voi löhöillä vähän nurmikolla
auringossa ja lukea hyviä kirjoja. Sain juuri päätökseen Aino Kontulan
uusimman kirjan "Ei eläinkokeita, käyttäkää mopoja" eli oppilaan
päiväkirja. Se oli vähän pettymys. Nyt ajattelin lukea loppuun Hannu
Mäkelän "Isä. Muistelma." Rivissä kuitenkin odottaa A short history of
nearly everything sekä paksu englanninkielinen pokkari USA sisältäen
kaiken mahdollisen infon.
Hei, huomaatteko? Heeeeeeeeeeeeeeelvetin hyvin menee. Olen todella
hyväntuulinen jatkuvasti. Vaan, miksen osaa käsitellä tunteitani
kaikesta tapahtuneesta?
maanantai, 11. kesäkuu 2007
Kommentit