Arvoisa yleisö, rakkaat lukijani.

Kiitos lukijapalautteista ja anteeksi, että tässä on mennyt aikaa, ennen kuin olen ehtinyt kirjoittaa. Se johtunee siitä, että tavallaan niin paljon asioita on tapahtunut, että niiden sulattamiseen on mennyt aikaa. Toisaalta taas vuoden kuluttua mietin näitä tapahtumia olkapäitä kohautellen ja totean, että tulipahan tehtyä.

Aion nyt kertoa teille elämästäni yksityiskohtia, jotka olen säästänyt siihen asti, että niitä on turvallista kertoa. Ensimmäinen niistä on tällä hetkellä hyvinkin ristiriitaisia tunteita aiheuttava Rauma, Siperiakaupunki, jossa opiskelin.

Olin viemässä päivän autoreissun kansitettuja graduja Raumalle pari viikkoa sitten. Ajoin sitä samaa yli kolmen tunnin automatkaa tällä kertaa hyvin haikeana. Viimeisen kerran ne maisemat, joita niin monta kertaa ollaan kimppakyydeillä hihitelty: Forssan Jylhäkallio, Forssan Autoskeida, Sumppilan eli Humppilan kahvitaukopaikka, Hannun vakiokusitaukopaikka jne. Perille päästyäni jännitin graduohjaajani tapaamista. Itse, kuten varmaan teksteistäni on käynyt ilmi, arvostan sitä miestä ehkä vähän liikaakin. Ohjaamisesta kehittyi myös ystävyys, josta tuli itselleni ihan mielettömän tärkeä. Vähin sanoin, kuten miehellä on tapana, hän itse ilmaisi saman takaisin. Se, että hän kannusti hakemaan ulkomaille töihin ja kunnianhimoisena ohjaajana antoi anteeksi vähän vasemmalla kädellä (no ei nyt ihan) hutaistun gradun, oli ehkä tärkein virstanpylväs Rauma-ajoilta. Hän käytti sanoja, että olen onnekas, kun voin valita, haluanko gradusta hyvän vai huonon arvosanan. Kaikilla sitä mahdollisuutta ei ole. Itse tein tietoisen valinnan, jota toivon, etten tule katumaan myöhemmin.

Raumasta jäi kuopan kokoinen trauma myös takahampaaseen. Siellä nimittäin oli orastava reikä. Niinpä viimeisenä traumaattisena tekonani kävin myös hammaslääkärissä porattavana ja paikattavana. Kun astuin ulos viimeisen kerran sen akneihoisen mieslääkärin kopista, odotushuoneessa soi joku paikallinen humpparadio ja Jari Sillanpää. (Pitääkö huolestua, jos tunnistaa lauluäänestä solistin, ja se on Jari Sillanpää?) Kertosäkeistö päättyi sanoihin "halajan niin takaisin Helsinkiin". Ruuvasin vessassa kielikorun paikalleen ja lähdin sekavin tuntein. Automatkalla takaisin, ennen Euraa, se alkoi. Se tunne, että kaikki on nyt ohi. Tyhjyys, pienimuotoinen eron tuska, ne taaksejäävät ihmiset. Niinpä aloin itkeä. En ole vielä ihan varma, itkinkö ikävääni vai sitä, että viimein elämääni tuli miespuolinen ihminen, joka näki mussa muutakin kun isotissisen blondin. Hän näki sen kapasiteetin, mitä niin useasti olen joutunut ihmisille todistelemaan. Ehkä näin kuitenkin oli tarkoitus. Hetki hyvää ja kohti uusia haasteita.

Heti seuraavana aamuna oli tutussa koulussa haastattelu 1-3 erityisluokanopettajan paikkaan. Skarppasin kuin ihmeen kaupalla, mutta jouduin myös rehellisesti kertomaan, että Jenkkilän hakemukseni ovat kesken vielä.

Perjantaina 1.6. vietettiin valmistujaisbileitäni. Ne oli kyllä hauskat juhlat. Bestis yllätti: Saunalla odotti amerikkalaiseen tyyliin iso plakaatti "Happy Gradu ation" roikkumassa katosta. Ihan mieletöntä. Sain lahjoja, joissa todella oli ajateltu mua. Jonkun avec totesikin jossain vaiheessa iltaa, että sun ystävät näyttää tekevän kaiken sun eteen, mitä pyydät. Kyllä ne tekeekin, siksi ne onkin mun ystäviä ja mä niiden. Ja monesta suusta kuului "mä olen niin ylpeä susta". Ehkä opin joku päivä itsekin olemaan ylpeä itsestäni.

Seuraavana maanantaina puhelinsoitto herätti mut. Olin saanut tämän erityisluokanopettajan vuoden viransijaisuuden, ja he odottavat kyllä lopullista vastaustani pari viikkoa, jotta selviää, lähdenkö ulkomaankomennukselle. Samana päivänä advisorini ilmoitti myös, että heti kun he saavat postissa viimeiset lähettämäni paperit, he alkavat toden teolla etsiä mulle sijoituskoulua. Yli viikko on kulunut postituksesta, ja paketti ei vieläkään ole löytänyt perille. Se on kyllä uskomattoman hidasta! Niinpä jälleen odotellaan, mitä mahdollisesti tapahtuu. Illemmalla puhelin soi taas. Tällä kertaa Raumalta. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajani OKL:stä tarjosi omaa viransijaisuuttaan yläasteella vuodeksi. Asia oli helposti ratkaistavissa: takaisin Raumalle? Hell no! (Tässä kohtaa tosin huomaan tekeväni kummallisia ratkaisuja. Mikä siitä Raumassa muka niin kamalaa oli? No se kaupunki itsessään ja paikalliset ihmiset. Anteeks nyt vaan, mutta noin sisäsiittoista porukkaa en ole tavannut missään. Kolme vuotta eikä yhtään paikallista kaveria. Tunkekaa se hesaalaisuus jonnekkin hanurinne pohjimmaiseen sopukkaan.) Ah, tulihan se vihdoin sieltä. Ja luultavasti lisää saattaa turskahdella.

Tiistaina olin harjoittelemassa kolme tuntia kesätyöpaikallani. Aamulla Opettaja-lehdestä soitettiin alustavaa tiedustelua, josko saisivat tehdä jutun mun gradusta lehteen. Kuka mölli mut on käräyttäny niille??? Illalla lähdettiin pomoni kanssa Santa Fén terassille. Soittamassa oli bändi, jonka solistin tunnistin vanhojentanssien parikseni Sibelius-lukiosta. Melko koomista. Istuimme pöytään, jonka toisessa päässä istui kaksi bisnesmiestä, jotka puhuivat englantia. Meksikolaistyylinen koristelu, vieressä puhuttava kieli ja Aprilin ja mun kuuntelema musiikki toi yhtäkkiä vihlovaa kipua. Se oli todellista ikävää. Ja se johtui ikävästä Mitchiin, Apriliin ja Devraniin.

Juuri kun olen tottunut taas Hellsinkiin, päässyt pois Raumalta, saanut hemmetin hyvän duunipaikan palkallisella kesälomalla, huomannut kuinka ihania ystäviä mulla on, kesä-eino raapii oven raossa jne, huomaan silti, että toinen manner kutsuu. Tähän olisi todella helppo jäädä nyt. Mutta veri vetää pois.

Olen mestari panttaamaan asioiden käsittelyä. Kollegani kysyi, mitä mieltä itse olen graduni aiheesta ja saamistani lopputuloksista. H. Måilasena vastasin "emmä tiiä, emmä tiiä, emmä tiiä, emmä oikeen tiiä". Pomo hehkutti saavutuksiani ja kysyi, kai olen juhlatuulella. Vastasin "emmä tiiä mitä täs pitäis juhlia". Mutsi kysyi, joko kilistetään Jenkkilään lähdölle. Vastasin "emmä tiiä ku ei mul oo viel sijoituskoulua".

Yleensä käytän tätä vuodatusta oksennuskanavana. Olen edelleen tyhjä enkä osaa sanoa mitään mihinkään. On hirveän helpottavaa tehdä ylipitkiä päiviä kesäduunissa ja tietää, et iltalisät ja viikonloppukorvaukset juoksee. Välillä voi löhöillä vähän nurmikolla auringossa ja lukea hyviä kirjoja. Sain juuri päätökseen Aino Kontulan uusimman kirjan "Ei eläinkokeita, käyttäkää mopoja" eli oppilaan päiväkirja. Se oli vähän pettymys. Nyt ajattelin lukea loppuun Hannu Mäkelän "Isä. Muistelma." Rivissä kuitenkin odottaa A short history of nearly everything sekä paksu englanninkielinen pokkari USA sisältäen kaiken mahdollisen infon.

Hei, huomaatteko? Heeeeeeeeeeeeeeelvetin hyvin menee. Olen todella hyväntuulinen jatkuvasti. Vaan, miksen osaa käsitellä tunteitani kaikesta tapahtuneesta?