Kaksi viikkoa olen nyt valvonut eikä unta tule. Silmä on edelleen punainen. Mikään ei kiinnosta. Raivoan lapsille duunissa ja muille himassa. En jaksa hymyillä enkä edes innostua mistään. Purin bestikselle viikonloppuna parhaani mukaan tätä olotilaa, mutta siitäkään huolimatta sille ei löytynyt selitystä. Tekis mieli itkeä heti aamusta. Tekis mieli heittää avaimet nurkkaan ja muumioitua peiton alle.

Laivalla oli ihan söötti mies, opettaja vielä, joka oli kiinnostunut musta. Mikään ei ollut pielessä, mut mua ei vaan jaksanut innostaa. Mitä helvettiä tää tällainen on? Oon luonut päässäni Mitchistä jonkun ihmeen imagen, kuinka se on muka niin upea ja hieno ihminen ja samalla aaltopituudella mun kanssa. Ja kuinka mä muka palaan takaisin juuri sinne ja kuinka se odottaa mua siellä koko tämän ajan ja sitten me mennään naimisiin ja tehdään kauniita lapsia. Just joo. Kun se viimeks meilissään ehdotti, et jos se tulis käymään Suomessa toukokuussa, mä aattelin, et hitto, se ihan oikeesti ikävöi mua. April sanoi puhelimessa niin hyvin, et Mitch taitaa olla sellainen tyypillinen amerikkalainen, joka puhuu paljon muttei saa käytännössä sitä aikaan, ja kuinka aina tulee jotain, joka kumoaa edelliset lupaukset. J oli just sellanen. Olisin voinu vajota maan alle saman tien kun A sano ton. Mä en samanlaista kusipäätä halua tavata enää IKINÄ!!! Toki tässä on se ero, että M aloitti juuri uudessa duunissa, eikä varmasti saa sieltä ommoo lommoo ihan tosta noin vaan, mutta miksi sitten pitää sanoa jotain tollasta? Vai onko tää nyt se kuuluisa kulttuuriero, että suomalainen pitää lupauksensa ja on tosissaan sen suhteen mitä sanoo, eikä näin voi ymmärtää toista ihmistä, joka haluaa enemmän kun voi tällä hetkellä toteuttaa. Enpä tosiaan tiedä.

Voi nakki kun voisin taas olla onnellinen. Tällä hetkellä en näe siihen mitään syytä. En edes sitä, että lähdemme Pariisiin huomenna ja palaamme sunnuntaina.