Kaksi
viikkoa olen nyt valvonut eikä unta tule. Silmä on edelleen punainen.
Mikään ei kiinnosta. Raivoan lapsille duunissa ja muille himassa. En
jaksa hymyillä enkä edes innostua mistään. Purin bestikselle
viikonloppuna parhaani mukaan tätä olotilaa, mutta siitäkään huolimatta
sille ei löytynyt selitystä. Tekis mieli itkeä heti aamusta. Tekis
mieli heittää avaimet nurkkaan ja muumioitua peiton alle.
Laivalla oli ihan söötti mies, opettaja vielä, joka oli kiinnostunut
musta. Mikään ei ollut pielessä, mut mua ei vaan jaksanut innostaa.
Mitä helvettiä tää tällainen on? Oon luonut päässäni Mitchistä jonkun
ihmeen imagen, kuinka se on muka niin upea ja hieno ihminen ja samalla
aaltopituudella mun kanssa. Ja kuinka mä muka palaan takaisin juuri
sinne ja kuinka se odottaa mua siellä koko tämän ajan ja sitten me
mennään naimisiin ja tehdään kauniita lapsia. Just joo. Kun se viimeks
meilissään ehdotti, et jos se tulis käymään Suomessa toukokuussa, mä
aattelin, et hitto, se ihan oikeesti ikävöi mua. April sanoi
puhelimessa niin hyvin, et Mitch taitaa olla sellainen tyypillinen
amerikkalainen, joka puhuu paljon muttei saa käytännössä sitä aikaan,
ja kuinka aina tulee jotain, joka kumoaa edelliset lupaukset. J oli
just sellanen. Olisin voinu vajota maan alle saman tien kun A sano ton.
Mä en samanlaista kusipäätä halua tavata enää IKINÄ!!! Toki tässä on se
ero, että M aloitti juuri uudessa duunissa, eikä varmasti saa sieltä
ommoo lommoo ihan tosta noin vaan, mutta miksi sitten pitää sanoa
jotain tollasta? Vai onko tää nyt se kuuluisa kulttuuriero, että
suomalainen pitää lupauksensa ja on tosissaan sen suhteen mitä sanoo,
eikä näin voi ymmärtää toista ihmistä, joka haluaa enemmän kun voi
tällä hetkellä toteuttaa. Enpä tosiaan tiedä.
Voi nakki kun voisin taas olla onnellinen. Tällä hetkellä en näe siihen
mitään syytä. En edes sitä, että lähdemme Pariisiin huomenna ja
palaamme sunnuntaina.
tiistai, 13. maaliskuu 2007
Kommentit