Huomaan, että mun aika mennä on. En koe enää omakseni hetkiä Siperiassa. Vaikka taistelin itseäni vastaan pakkaamisessa, erinäisten luottotehtävien jätössä, viimeisen kerran opiskelijahaalareita käyttäessäni - huomaan, että aika on kypsä. Yritän muistella vain positiivisia asioita, mutta varsinkin haastateltuani erästäkin ensimmäisen vuosikurssin opiskelijaa Helsingistä, sain kuulla juuri ne samat jutut, mitkä todellakin haluaisin unohtaa Siperia-ajasta.

En tiedä onko kyseessä ihmisten pikkusieluisuus, vai ovatko tulevat opettajat juuri niitä pahimpia koulukiusaajia, mutta voin sanoa, että aikuisiällä sain osakseni yllättävän paljon vittuilua. Vaikka oma asenteeni tätä kummallista Helsinki -kaunaa kohtaan muuttui lähinnä kovin huvittuneeksi, en voi kuin näin jälkikäteen ihmetellä, kuinka rankkaa henkistä kiusaamista moni opiskelija tulee vielä Siperiassa kohtaamaan. Ja auta armias, jos vedät omaa linjaasi, ei kukaan ole tsekkaamassa selustaasi. Silloin olet yksin, näiden armottomien ihmissyöjien kynsissä.

Kumpi sitten on parempi? Niellä kiltisti kaikki paska vai nousta barrikaadeille? Olin ihan järkyttynyt, kun eräskin hiljainen tyttö luokaltani sanoi kerran ääneen, että hän on kokenut tulleensa kiusatuksi erään meidän luokan toisen henkilön osalta. Miksi minä en nähnyt sitä? Tavallaan näinkin, mutten puuttunut asiaan mitenkään. Paitsi kerran, ja se oli paha virhe, sillä se kostautui itselleni. Sain nimittäin kuulla kunniani, ehkä jopa ihan aiheestakin.

Sanotaan, että lapset ovat todella julmia toisilleen. Mihin sitten on jäänyt se kehitys lapsuudesta aikuisuuteen? Onhan aikuisillakin sellaisia toimintatapoja, että monella kasvaa pavunvarsi nenästä toisen käytöksestä. Ja joskus sekin voi olla jopa ihan "harmitonta" pilaa, tai jopa tahatonta julmailua. Mutta mikä meihin fiksuihin ihmisiin sitten joskus menee?

Huomaan, etten ole kovin haluttua seuraa tietyissä piireissä. Ne tietyt piirit ovat piiri pieni pyörii ja ikihidastajat. Harmi, ettei erilaisuutta hyväksytä. Huomasin tänään, että mun aika mennä on. Se, mitä elämä tuo sitten tullessaan, on varmasti rikastavaa. Yritän viedä Siperiasta lämpimiä muistoja, mutta kun sillä kolikolla on aina se kääntöpuolikin. Enkä väitä, että oma toimintatapani olisi se ainoa oikea, mutta jos minä ymmärrän sitä ikihidastajaa, ja sympatiseeraan sitä eron tuskaa, mitä se kokee yhdeksän vuoden opiskelun jälkeen, niin miksei se ikihidastaja sitten ymmärrä, että joillekin se elämä on tuolla jossain muualla.

Mietin viikonloppuna, kuinka onnekas loppujen lopuksi olen. Olen saanut opiskella, olen saanut matkustella, olen saanut mielettömästi elämänkokemusta erinäisten sattumien kautta. Olen siitä kiitollinen. Vaikka kaikki kusahtaisi nyt nilkoille koko työnhakuprosessissa, olenpahan todistanut, että osaan ja tiedän. Ja se ikuinen todistamisen tarve itselleen on muuten luonnevika. Jos se tekee musta jonkun toisen silmissä huonon ihmisen tai asennevikaisen, se ei ole enää mun ongelma. Tuskinpa omien tavoitteiden saavuttaminen syö kenenkään muun tavoitteita.