Huomaan,
että mun aika mennä on. En koe enää omakseni hetkiä Siperiassa. Vaikka
taistelin itseäni vastaan pakkaamisessa, erinäisten luottotehtävien
jätössä, viimeisen kerran opiskelijahaalareita käyttäessäni - huomaan,
että aika on kypsä. Yritän muistella vain positiivisia asioita, mutta
varsinkin haastateltuani erästäkin ensimmäisen vuosikurssin opiskelijaa
Helsingistä, sain kuulla juuri ne samat jutut, mitkä todellakin
haluaisin unohtaa Siperia-ajasta.
En tiedä onko kyseessä ihmisten pikkusieluisuus, vai ovatko tulevat
opettajat juuri niitä pahimpia koulukiusaajia, mutta voin sanoa, että
aikuisiällä sain osakseni yllättävän paljon vittuilua. Vaikka oma
asenteeni tätä kummallista Helsinki -kaunaa kohtaan muuttui lähinnä
kovin huvittuneeksi, en voi kuin näin jälkikäteen ihmetellä, kuinka
rankkaa henkistä kiusaamista moni opiskelija tulee vielä Siperiassa
kohtaamaan. Ja auta armias, jos vedät omaa linjaasi, ei kukaan ole
tsekkaamassa selustaasi. Silloin olet yksin, näiden armottomien
ihmissyöjien kynsissä.
Kumpi sitten on parempi? Niellä kiltisti kaikki paska vai nousta
barrikaadeille? Olin ihan järkyttynyt, kun eräskin hiljainen tyttö
luokaltani sanoi kerran ääneen, että hän on kokenut tulleensa
kiusatuksi erään meidän luokan toisen henkilön osalta. Miksi minä en
nähnyt sitä? Tavallaan näinkin, mutten puuttunut asiaan mitenkään.
Paitsi kerran, ja se oli paha virhe, sillä se kostautui itselleni. Sain
nimittäin kuulla kunniani, ehkä jopa ihan aiheestakin.
Sanotaan, että lapset ovat todella julmia toisilleen. Mihin sitten on
jäänyt se kehitys lapsuudesta aikuisuuteen? Onhan aikuisillakin
sellaisia toimintatapoja, että monella kasvaa pavunvarsi nenästä toisen
käytöksestä. Ja joskus sekin voi olla jopa ihan "harmitonta" pilaa, tai
jopa tahatonta julmailua. Mutta mikä meihin fiksuihin ihmisiin sitten
joskus menee?
Huomaan, etten ole kovin haluttua seuraa tietyissä piireissä. Ne tietyt
piirit ovat piiri pieni pyörii ja ikihidastajat. Harmi, ettei
erilaisuutta hyväksytä. Huomasin tänään, että mun aika mennä on. Se,
mitä elämä tuo sitten tullessaan, on varmasti rikastavaa. Yritän viedä
Siperiasta lämpimiä muistoja, mutta kun sillä kolikolla on aina se
kääntöpuolikin. Enkä väitä, että oma toimintatapani olisi se ainoa
oikea, mutta jos minä ymmärrän sitä ikihidastajaa, ja sympatiseeraan
sitä eron tuskaa, mitä se kokee yhdeksän vuoden opiskelun jälkeen, niin
miksei se ikihidastaja sitten ymmärrä, että joillekin se elämä on
tuolla jossain muualla.
Mietin viikonloppuna, kuinka onnekas loppujen lopuksi olen. Olen saanut
opiskella, olen saanut matkustella, olen saanut mielettömästi
elämänkokemusta erinäisten sattumien kautta. Olen siitä kiitollinen.
Vaikka kaikki kusahtaisi nyt nilkoille koko työnhakuprosessissa,
olenpahan todistanut, että osaan ja tiedän. Ja se ikuinen todistamisen
tarve itselleen on muuten luonnevika. Jos se tekee musta jonkun toisen
silmissä huonon ihmisen tai asennevikaisen, se ei ole enää mun ongelma.
Tuskinpa omien tavoitteiden saavuttaminen syö kenenkään muun
tavoitteita.
maanantai, 19. helmikuu 2007
Kommentit