April oli eilen mennyt Atkinsiin yksin. Se oli löytänyt yhden tuolin vapaana baaritiskin viereltä ja istahtanu siihen. Yhtäkkiä puhelin oli soinu, ja se oli jättäny röökiaskin varaamaan paikkaa ja kävelly ulos puhumaan. Kun A oli tullu takas, se tuoli oli nostettu takana seisoneen kundijoukon vierelle, mutta kukaan ei istunu siinä. Niinpä A:ssa asuva musta nainen oli pulpahtanu esiin ja kävelly kundien viereen ja todennu saisko hän mitenkään tuolinsa takaisin kun kerran kukaan ei edes istu siinä. Niinpä eräs heistä oli nostanut tuolin takaisin, pahoitellut ja poistunut takavasempaan.

Mitch oli tullu nurkan takaa ja kysyny A:lta onks kaikki hyvin. A oli selittänyt tapahtuneen ja Mitch oli ollu ihan että häh, jaa noi kundit vai. Niinpä se oli napannu A:ta kädestä ja vieny näitten kundien luo ja sanonu, et täs on mun isoveli ja pikkuveli :D Aprilin se oli puolestaan esitelly "April, L:n ystävä".

Yllättäen A ja broidit olivat keskustelleet minusta ja Mitchista. Mitchista oli kerrottu, että se on tosi tosi ujo. Heidän vanhempansa ovat kasvattaneet jokaisen veljeksistä kunnioittamaan naisia esim. avaamalla naiselle aina oven. Ja että Mitch on ehkä heistä vielä se, jolla on parhaat käytöstavat. A kertoi myös, että oli hassua et nää kaks broidia olivat kuulemma päätä Mitchia pidempiä, ja ihan sikakomeita, lyhyillä tummilla hiuksilla, mikä tarkoittaa sitä, et Mitch on se kummajainen, rokkaripoika pitkillä hiuksilla ja vähiten hyvännäköinen perheestä. Vähiten hyvännäköinen?

Seison huomaamattani tilanteessa, jossa mun silmissä Mitch on kaunis. Ihmisten hiljaisuudesta päätellen se ei ole kenenkään muun silmissä samanlainen, ehkä kuva ei ole onnistunut tai sitten joku sellainen, joka kenellekään muulle ei ehkä edusta samaa kuin mulle, onkin mun silmiä miellyttävä. Tyypilliseen tapaani olen unohtanut, miltä joku ihminen näyttää, tai vaikka millaisia kenkiä se käyttää. Mulle Mitch edustaa sitä ihanaa ujoa hymyä, ruskeita silmiä, ja sitä jumalaista ruskeaa tukkaa. Ehkä tässä tapauksessa sitten en näe mitään muita ulkoisia ominaisuuksia. En tiedä. Mutta kultakimpale se on, sanoi joku mitä vaan.

Toinen broideista oli sitten ohimennen heittänyt, että onpa mukava tavata L:n ystäviä, kun Mitch puhuu musta niin paljon, että he olivat jo vitsailleet asiasta, et se on kehittänyt mut päässään eikä mua ole olemassakaan. Musta puhutaan usein ja paljon. Ja kuva musta ja Devranista, minkä läpällä laitoin sille, on kiertänyt jo aika monen ihmisen silmissä. (Ja mitäs mä ite teinkään...) Eli se tykkää musta ihan oikeesti. Johon A oli todennut, että kesällä kun astuimme ekaa kertaa tähän baariin, L:n katse laskeutui Mitchiin, eikä liikkunut siitä mihinkään viimeisimpään lähtöpäivään asti.

Mitch ei tule Suomeen. Ei sillä ole varaa lähteä. Ensin olin tosi pettynyt mutta ehkä nyt kuitenkin helpottunut. Siihen olisi mennyt ihan hirveesti rahaa ja nyt pitää vain säästää, säästää ja säästää. Ja syy on se, et se hirvee jenkkismaililehmä, joka haastatteli mut opevaihto-ohjelmaan, laittoi meilinä onnittelut menestyksekkäästä haastattelusta. Nyt ei ole enää kuin viimeinen vaihe eli kaikkien mahdollisten dokumenttien toimittaminen sinne. Ajattelin työstää ne tässä viikonloppuna ja loput heittää maanantaina postiin.

Puhuttiin A:n kanssa asumisjärjestelyistä. Se ehdotti varovasti josko suostuisin vuokraamaan heidän ylimääräisen huoneensa. Mullehan se olis henk.koht. ihan mieletön säästö. Ja saisin viettää Devranin kanssa enemmän aikaa. Mutta ei siitä sen enempää vielä, hyvä aloitus kuitenkin jutulle.

Saanko mä iloita tästä kaikesta ja puhua, miten prosessi edistyy? Vaikka saan ihan mielettömästi taustatukea opiskelukavereiltani, tuntuu välillä, ettei kaikkien ihmisten kanssa loksahda kaikki ajatukset yksiin. Kuinka moni tietää, että toteutan suurinta haavettani? En todellakaan ole vielä päässyt ohjelmaan, enkä todellakaan tiedä minne mut sijoitettaisiin, enkä todellakaan tiedä näenkö Mitchia enää ikinä. Enkä todellakaan tiedä olenko perillä vuoden, kolme vuotta vai lopun ikäni. Tuskin kukaan muukaan voi sellaista sanoa vielä, asui sitten missä vaan. Ei tällaisia asioita voi suunnitella. Mutta siitä mitä tähän mennessä on saavuttanut, voi musta iloita. Onko se sitten suomalaista perikateutta tai mitä lie - Minna, mitenkäs se menikään? Kel onni on, se onnen kätkeköön. Jos onneasi hehkutat, mörökölli sinut syö.

Ohhoh, sehän tuli kuin permanentti lestadiolaisen päähän. (munasaannos lauseesta "kuin salama kirkkaalta taivaalta")

Tapasin perjantaina graduohjaajani. Jostain syystä tapaamisesta jäi todella hyvä mieli. Hän onkin yksi niitä harvoja ihmisiä, joita tulen kaipaamaan Siperiasta. Toivottavasti ystävyytemme säilyy vaikka väliin punnertaisi valtameri taikka parikin.

Taidan valua tekemään jotain hyödyllistä.