April
oli eilen mennyt Atkinsiin yksin. Se oli löytänyt yhden tuolin vapaana
baaritiskin viereltä ja istahtanu siihen. Yhtäkkiä puhelin oli soinu,
ja se oli jättäny röökiaskin varaamaan paikkaa ja kävelly ulos
puhumaan. Kun A oli tullu takas, se tuoli oli nostettu takana seisoneen
kundijoukon vierelle, mutta kukaan ei istunu siinä. Niinpä A:ssa asuva
musta nainen oli pulpahtanu esiin ja kävelly kundien viereen ja todennu
saisko hän mitenkään tuolinsa takaisin kun kerran kukaan ei edes istu
siinä. Niinpä eräs heistä oli nostanut tuolin takaisin, pahoitellut ja
poistunut takavasempaan.
Mitch oli tullu nurkan takaa ja kysyny A:lta onks kaikki hyvin. A oli
selittänyt tapahtuneen ja Mitch oli ollu ihan että häh, jaa noi kundit
vai. Niinpä se oli napannu A:ta kädestä ja vieny näitten kundien luo ja
sanonu, et täs on mun isoveli ja pikkuveli :D Aprilin se oli puolestaan
esitelly "April, L:n ystävä".
Yllättäen A ja broidit olivat keskustelleet minusta ja Mitchista.
Mitchista oli kerrottu, että se on tosi tosi ujo. Heidän vanhempansa
ovat kasvattaneet jokaisen veljeksistä kunnioittamaan naisia esim.
avaamalla naiselle aina oven. Ja että Mitch on ehkä heistä vielä se,
jolla on parhaat käytöstavat. A kertoi myös, että oli hassua et nää
kaks broidia olivat kuulemma päätä Mitchia pidempiä, ja ihan
sikakomeita, lyhyillä tummilla hiuksilla, mikä tarkoittaa sitä, et
Mitch on se kummajainen, rokkaripoika pitkillä hiuksilla ja vähiten
hyvännäköinen perheestä. Vähiten hyvännäköinen?
Seison huomaamattani tilanteessa, jossa mun silmissä Mitch on kaunis.
Ihmisten hiljaisuudesta päätellen se ei ole kenenkään muun silmissä
samanlainen, ehkä kuva ei ole onnistunut tai sitten joku sellainen,
joka kenellekään muulle ei ehkä edusta samaa kuin mulle, onkin mun
silmiä miellyttävä. Tyypilliseen tapaani olen unohtanut, miltä joku
ihminen näyttää, tai vaikka millaisia kenkiä se käyttää. Mulle Mitch
edustaa sitä ihanaa ujoa hymyä, ruskeita silmiä, ja sitä jumalaista
ruskeaa tukkaa. Ehkä tässä tapauksessa sitten en näe mitään muita
ulkoisia ominaisuuksia. En tiedä. Mutta kultakimpale se on, sanoi joku
mitä vaan.
Toinen broideista oli sitten ohimennen heittänyt, että onpa mukava
tavata L:n ystäviä, kun Mitch puhuu musta niin paljon, että he olivat
jo vitsailleet asiasta, et se on kehittänyt mut päässään eikä mua ole
olemassakaan. Musta puhutaan usein ja paljon. Ja kuva musta ja
Devranista, minkä läpällä laitoin sille, on kiertänyt jo aika monen
ihmisen silmissä. (Ja mitäs mä ite teinkään...) Eli se tykkää musta
ihan oikeesti. Johon A oli todennut, että kesällä kun astuimme ekaa
kertaa tähän baariin, L:n katse laskeutui Mitchiin, eikä liikkunut
siitä mihinkään viimeisimpään lähtöpäivään asti.
Mitch ei tule Suomeen. Ei sillä ole varaa lähteä. Ensin olin tosi
pettynyt mutta ehkä nyt kuitenkin helpottunut. Siihen olisi mennyt ihan
hirveesti rahaa ja nyt pitää vain säästää, säästää ja säästää. Ja syy
on se, et se hirvee jenkkismaililehmä, joka haastatteli mut
opevaihto-ohjelmaan, laittoi meilinä onnittelut menestyksekkäästä
haastattelusta. Nyt ei ole enää kuin viimeinen vaihe eli kaikkien
mahdollisten dokumenttien toimittaminen sinne. Ajattelin työstää ne
tässä viikonloppuna ja loput heittää maanantaina postiin.
Puhuttiin A:n kanssa asumisjärjestelyistä. Se ehdotti varovasti josko
suostuisin vuokraamaan heidän ylimääräisen huoneensa. Mullehan se olis
henk.koht. ihan mieletön säästö. Ja saisin viettää Devranin kanssa
enemmän aikaa. Mutta ei siitä sen enempää vielä, hyvä aloitus kuitenkin
jutulle.
Saanko mä iloita tästä kaikesta ja puhua, miten prosessi edistyy?
Vaikka saan ihan mielettömästi taustatukea opiskelukavereiltani, tuntuu
välillä, ettei kaikkien ihmisten kanssa loksahda kaikki ajatukset
yksiin. Kuinka moni tietää, että toteutan suurinta haavettani? En
todellakaan ole vielä päässyt ohjelmaan, enkä todellakaan tiedä minne
mut sijoitettaisiin, enkä todellakaan tiedä näenkö Mitchia enää ikinä.
Enkä todellakaan tiedä olenko perillä vuoden, kolme vuotta vai lopun
ikäni. Tuskin kukaan muukaan voi sellaista sanoa vielä, asui sitten
missä vaan. Ei tällaisia asioita voi suunnitella. Mutta siitä mitä
tähän mennessä on saavuttanut, voi musta iloita. Onko se sitten
suomalaista perikateutta tai mitä lie - Minna, mitenkäs se menikään?
Kel onni on, se onnen kätkeköön. Jos onneasi hehkutat, mörökölli sinut
syö.
Ohhoh, sehän tuli kuin permanentti lestadiolaisen päähän. (munasaannos lauseesta "kuin salama kirkkaalta taivaalta")
Tapasin perjantaina graduohjaajani. Jostain syystä tapaamisesta jäi
todella hyvä mieli. Hän onkin yksi niitä harvoja ihmisiä, joita tulen
kaipaamaan Siperiasta. Toivottavasti ystävyytemme säilyy vaikka väliin
punnertaisi valtameri taikka parikin.
Taidan valua tekemään jotain hyödyllistä.
lauantai, 10. helmikuu 2007
Kommentit