Aina sanotaan, etta kuoleman hetkella ihminen kay pikakelauksella lapi elamansa tahtihetket ja katuu huonoja tekoja. Talla kertaa huomaan itse kayvani lapi eri tapahtumia, ja huomaan, etta olen tassa ja nyt ja mika tahan on ajanut.

Ilman J:ta en olisi tavannut Aprilia. Ilman Aprilia en olisi tavannut Petea, joka kertoi opettajien vaihto-ohjelmasta. Ja kuinka hemmetisti jouduin tekemaan ens alkuun toita sen eteen, etta ylipaansa paasin ensimmaiset nelja vaihetta lapi. Ja nyt on edessa viimeinen vaihe, totuuden hetki - personal interview.

Aamuinen haastattelu meni aika kivasti. Tama koulun reksi kehui kovasti kunnianhimoani matkustaa tanne asti, nahda kaikki vaiva papereiden saamiseksi englanniksi, uskallusta yrittaa jne. Onnistuin laukomaan melko hyviakin juttuja, mutta jos johonkin kaikki voi viela kaatua, niin tyolupaan. Oon jotenkin helpottunut tuosta aamuisesta. Luulin ihan vakavasti, et istun tuppisuuna amatsooniblondina, mutta kappas, yllattavan helposti meille jokaiselle tutut lauseet kuten "ota jokainen lapsi yksilona huomioon" taipuivat myos englanniksi.

Kolmen tunnin paasta on h-hetki. Jopa mun henkilokohtainen kontaktini tassa vaihtofirmassa laittoi meilia, et kaikki menee ihan varmasti hyvin.

En oo ihan varma, kuinka aitoa tama kaikki kannustaminen taalla on, mutta kylla se tallaista junttipunttia ainakin miellyttaa. Sen tiedan, et teilta saamani tuki on aitoa, ja se merkitsee mulle tosi paljon. Kiitos viela kerran siita.

Ladies and gentleman, klo 22.30 Suomen aikaa peukut ja varpaat pystyyn. Mennaan nimittain haistattelun jalkeen kattoo NHL-peli Atlanta Trashers vs. New York Islanders. Huomenna vedetaan kunnon kannit perinteisesti, jotta voin sitten sunnuntaina oksentaa lentokoneessa kostoksi sille pikkupojalle, joka pilasi tulomatkani. Muahaha.