Kaikki on ollut niin kuin ennenkin. Tai silta ainakin tuntuu. Niin kai se on kaikkialla maailmassa, mutta ihan kuin ponnistaisin samasta pisteesta, mihin kesalla jain. Siitakin huolimatta tuntuu, et aika pysahtyy jopa mun taalla ollessa. Mitaan konkreettista ei oo tapahtunu viela, mita varten tanne tulin. Ihmissuhdetasolla tosin joo, mutta muuten ei.

Kummat sitten on tarkeempia? Kumpaan tulisi enemman panostaa? Ihmissuhteet vai tyonhaku?

En oo saanu vielakaan kunnolla prosessoitua J:aa ulos systeemistani. Marika oli oikeessa. Meidan pitaa puhua. Kumpikin on olevinaan niin helvetin ylpeita, ettei muka voi puhua. Pakko mun on sille sanoa, kuin helvetin loukkaantunu olen, ettei se voinu toivottaa voimia hautajaisiin, kun juuri edellisena paivana olin sen nahny. Pakko mun on saada ulos kaikki se paska, mita oon kuus kuukautta hautonu. En muuten ikina pysty menemaan eteenpain elamassa ja nauttimaan niista mahdollisuuksista, mita eteen tulee. Yritan parhaillaan saada ukkelia tanne kylaan, jotta voin oksentaa kaiken sen paalle. Miten muuten voin ikina pitaa kivaa illalla kuuman baarimikko-Mitchin kanssa treffeilla?

Toinen ihmissuhde-edistys oli eilen illalla, kun vahdin Devrania ja April ja Jerkan meni ulos syomaan ja keskustelemaan avioliittonsa tilasta. Ensin A saapui itkien ja raivoten taloon, poltti rookin, ja noin viiden minuutin paasta soitti Jerkanille et kaannas auto ympari ja jutellaan homma loppuun. Ja sai sanottua, et sa et arvosta mua tarpeeks, ja jos sa et oo valmis arvostamaankaan, ma en tarvii sua mun elamaan. Yllattaen se veti Jerkanin ihan hamilleen. Ja oikein, niin pitaakin. Ja ma olin tosta naisesta niin jumalattoman ylpea. Ja totta kai se inspiroi mua hoitamaan asian J:n kanssa loppuun.

Tyohaastatteluprosessi alkaa keskiviikkona. Kai naa ihmissuhteet vaikuttaa kuitenkin niin paljon jokaisen hyvinvointiin, et ne menee edelle ja ne on eka hoidettava, jotta voi keskittya muuhunkin.