Mihin ihmeeseen viikko taas hujahti?

Rykäsin sitten tosiaan maanantaina kolme tenttiä. 27 opintoviikkoa tulossa tästä jaksosta. Tammikuussa ja helmikuussa tulen tekemään erkan tentit Siperiaan, maalis- ja huhtikuulle jää kolme kurssia. Gradua pitäis nyt alkaa ihan tosissaan syytämään, tarvii vaan kasata ajatukset uudelleen sitä ajatellen ja tehdä aikataulu, miten etenen.

Tammikuun alussa viimeistään tulee postissa kandin paperit. Sain kasvatustieteen perus- ja aineopinnoista arvosanaksi 5, erinomaiset tiedot. Pelottavaa. Enpä ole koskaan niistä ajatellut tulevaksi kuin maksimissaan kolme. Muutenkin koko kandipaperi on siunattu ihan hillittömin arvosanoin. Otinhan ne ulos vain ja ainoastaan ulkomailla siintävän haaveen takia. Tajuaako kukaan kuin paljon oon tehny töitä asian eteen?

Olen vakaasti päättänyt lähteä tammikuussa itekseni Atlantaan. Tai siis Aprilin luo. Käyn suomikoululla juttelemassa (tai tää on jo sovittu), näyttämässä naamaani Kalevala kourassa, ja toivottavasti muutamassa muussakin paikassa, joita varten pitäisi nyt vääntää CV. Kuin se voikin tuntua näin tuskaiselta?

FLTA -ohjelmasta ei ole kuulunut vielä mitään, jännittää pääsenkö haastatteluun vai ei. Jos en pääse, en toisaalta osaa edes surra mitään, sillä sen verran moni ovi on auki. VIF kutsui alustavasti haastatteluun heti kun oon saanu skannattua kaikki työtodistukset ja lähetettyä ne spostilla.

Lauantaina päättyi harjoittelu joulujuhlaan, joka meni tosi hyvin. Kai siitä pitäis olla jotenkin ylpeä tai onnellinen, mut olo on lähinnä ihan tyhjä. Tänäänkin oon vaan koko päivän siivonnu ja pakkaillu tavaroita, koska huomenna kutsuu Helsinki.

J:kin sitten rantautuu ens keskiviikkona Suomeen. Pelottaa sekin. Kävin jumppaamassa tänään kun se yleensä piristää, mut nyt voisin taas vaan nukkua.

Missä on se elämän tarkoitus kun mikään ei oikein tee onnelliseksi?