Tänään
on ollut tosi outo päivä. Tajusin eilen, että hengitykseni haisee aivan
kamalalle tupakan takia. Jatkuva Läkerolin narskutus ei paljoa auta.
Niinpä sovin aamulla itseni kanssa, että tänään
en polta tupakkaa. Koska MINÄ voin tehdä sen päätöksen helposti, jos
haluan, eikä tee edes tiukkaa, koska en ole riippuvainen nikotiinista.
Päätös pysynyt, klo 20.22.
Seurauksia: Päänsärkyä, pahoinvointia. Flegmaattisuutta, päiväunet.
Liikaa tv:tä ja vielä useampi pasianssi koneella. Ja aivan liian monta
palaa suklaata.
Aloitin perjantaina projektin "Mitä helvettiä Rudolf Steiner oikein
ajatteli lasten kasvatuksesta". En tiedä onko lopputuloksessa yksi vai
useampi mitä v*ttua ja seitsemän pientä kysymysmerkkiä.
J tuli viime keskiviikkona Suomeen. Sen piti saada broidinsa duunista
kännykkä lainaan, kun eihän toi jenkkiliittymä täällä toimi. Päätin,
etten koko viime viikkoon ajattele asiaa, ja onnistuinkin siinä. Sen
verran monta rautaa oli tulessa. Tänään on ollut paska maanantai
(siitä tulee vielä kuuluisa drinkki kunhan keksin bestiksen kaa mitä se
sisältää) ja siksi olen tullut siihen lopputulokseen, että se
paskiainen kusetti mua vielä kerran. Vielä kerran se pinnistämällä
pinnisti niskan päälle, paskansi ja hyppäsi omille teilleen. Luulis
että tähän mennessä olis edes tekstarin voinu paiskata. Miehet tosin
ajattelee eri tavalla, mitä naiset, mutta oon mä silti tosi pettynyt.
Tästä päivästä eteenpäin - mitä useampi päivä kuluu - sitä varmempaa
on, millä tilalla mun prioriteettiarvoni on. Huomenna se tipahtaa
sijalle 2 ja sekin on jo liikaa.
Mistä tuli mieleeni. Exäni, jolla on porttikielto kaikkeen mihin mun
sormeni on koskenu, sai kyllä kuulla ja tuntea, miltä tuntuu olla mun
prioriteettilistalla kakkosena. Sanoin sille aina, et kun pääsen
opiskelemaan, se menee kaiken edelle. Se tiesi sen, vaan ei kestänyt
sitä. Olinko itsekäs kusipää?
Kuinka valmis olisinkaan muuttamaan omaan kotiin. Ilman kämppiksiä,
ilman mutsia, ilman mitään ihmissuhdevelvoitteita. Haluaisin niin
viettää joulunikin. TV:tä katsellessa, punaviiniä lipitellessä suklaan
sulaessa kitalakea vasten.
Saan hetkellisiä ahdistuskohtauksia tulevaisuudesta. Tavallaan olen
ylpeä saavutuksistani, tavallaan aloitan taas tyhjästä. Taas. Koskaan
en ole liikaa käyttänyt vanhojen muistelemiseen, vaan olisiko pitänyt?
Luin lehdestä artikkelin Irina Björklundin unelmasta. Hän on asunut
seitsemän vuotta Los Angelesissa, muuttanut sinne juuri ikäisenäni.
Löytänyt itsensä, oman itsevarmuutensa takaisin. Voi hyvin, on
onnellinen. Se on myös minun unelma. Kunpa se toteutuisi.
Toisaalta pelkään myös pettäväni läheiset ihmiset. Onko oikein lähteä
heiltä "karkuun", olla niin kaukana, ettei heidän huolensa tavoita
halietäisyydellä? Entä, jos joku ihan tosissaan tarvitsee mua? Entä,
jos itsekäs unelmani ei toteudukaan. Voinko odottaa, että samat ihmiset
jaksavat myös tukea unelmien rikkoutumisessa ja katsella masentunutta
naamaani?
Tää on ollut ihan turha, niin turha päivä. Oon vaan koko ajan odottanut
että tää päivä loppuisi. Mutta päätös pitää. Klo on 20.53. Onneksi
huomenna on uusi päivä.
maanantai, 18. joulukuu 2006
Kommentit