Tänään on ollut tosi outo päivä. Tajusin eilen, että hengitykseni haisee aivan kamalalle tupakan takia. Jatkuva Läkerolin narskutus ei paljoa auta. Niinpä sovin aamulla itseni kanssa, että tänään en polta tupakkaa. Koska MINÄ voin tehdä sen päätöksen helposti, jos haluan, eikä tee edes tiukkaa, koska en ole riippuvainen nikotiinista. Päätös pysynyt, klo 20.22.

Seurauksia: Päänsärkyä, pahoinvointia. Flegmaattisuutta, päiväunet. Liikaa tv:tä ja vielä useampi pasianssi koneella. Ja aivan liian monta palaa suklaata.

Aloitin perjantaina projektin "Mitä helvettiä Rudolf Steiner oikein ajatteli lasten kasvatuksesta". En tiedä onko lopputuloksessa yksi vai useampi mitä v*ttua ja seitsemän pientä kysymysmerkkiä.

J tuli viime keskiviikkona Suomeen. Sen piti saada broidinsa duunista kännykkä lainaan, kun eihän toi jenkkiliittymä täällä toimi. Päätin, etten koko viime viikkoon ajattele asiaa, ja onnistuinkin siinä. Sen verran monta rautaa oli tulessa. Tänään on ollut paska maanantai (siitä tulee vielä kuuluisa drinkki kunhan keksin bestiksen kaa mitä se sisältää) ja siksi olen tullut siihen lopputulokseen, että se paskiainen kusetti mua vielä kerran. Vielä kerran se pinnistämällä pinnisti niskan päälle, paskansi ja hyppäsi omille teilleen. Luulis että tähän mennessä olis edes tekstarin voinu paiskata. Miehet tosin ajattelee eri tavalla, mitä naiset, mutta oon mä silti tosi pettynyt. Tästä päivästä eteenpäin - mitä useampi päivä kuluu - sitä varmempaa on, millä tilalla mun prioriteettiarvoni on. Huomenna se tipahtaa sijalle 2 ja sekin on jo liikaa.

Mistä tuli mieleeni. Exäni, jolla on porttikielto kaikkeen mihin mun sormeni on koskenu, sai kyllä kuulla ja tuntea, miltä tuntuu olla mun prioriteettilistalla kakkosena. Sanoin sille aina, et kun pääsen opiskelemaan, se menee kaiken edelle. Se tiesi sen, vaan ei kestänyt sitä. Olinko itsekäs kusipää?

Kuinka valmis olisinkaan muuttamaan omaan kotiin. Ilman kämppiksiä, ilman mutsia, ilman mitään ihmissuhdevelvoitteita. Haluaisin niin viettää joulunikin. TV:tä katsellessa, punaviiniä lipitellessä suklaan sulaessa kitalakea vasten.

Saan hetkellisiä ahdistuskohtauksia tulevaisuudesta. Tavallaan olen ylpeä saavutuksistani, tavallaan aloitan taas tyhjästä. Taas. Koskaan en ole liikaa käyttänyt vanhojen muistelemiseen, vaan olisiko pitänyt?

Luin lehdestä artikkelin Irina Björklundin unelmasta. Hän on asunut seitsemän vuotta Los Angelesissa, muuttanut sinne juuri ikäisenäni. Löytänyt itsensä, oman itsevarmuutensa takaisin. Voi hyvin, on onnellinen. Se on myös minun unelma. Kunpa se toteutuisi.

Toisaalta pelkään myös pettäväni läheiset ihmiset. Onko oikein lähteä heiltä "karkuun", olla niin kaukana, ettei heidän huolensa tavoita halietäisyydellä? Entä, jos joku ihan tosissaan tarvitsee mua? Entä, jos itsekäs unelmani ei toteudukaan. Voinko odottaa, että samat ihmiset jaksavat myös tukea unelmien rikkoutumisessa ja katsella masentunutta naamaani?

Tää on ollut ihan turha, niin turha päivä. Oon vaan koko ajan odottanut että tää päivä loppuisi. Mutta päätös pitää. Klo on 20.53. Onneksi huomenna on uusi päivä.