Tää viikko on ollut yksi elämäni uskomattomimpia viikkoja.

Ihania asioita tapahtui: heti maanantaina menin paikalliseen jumppakerhoon kysymään vuokrakorttia. Jätin ilmoituksen, että halutaan vuokrata koko marraskuuksi jumppakortti, ja samantien kahden tunnin kuluttua soi puhelin, ja sain 54 eurolla kortin. Tällä viikolla on tullut käytyä kolme kertaa ja huomenna tulee se viikon neljäs kerta.

Opetusharjoittelu alkoi perjantaina. Jännitin ihan hirveästi pahaa mainetta kantavaa opettajaa, joka antoi musiikkitunnin jälkeen pelkkää positiivista palautetta. Ihan hirveä taakka putosi harteilta.

Gradussa koin ahaa-elämyksen. Viime viikon innolla paukutetut sivut ovat täyttä shittiä. Niissä ei oikeasti ole päätä eikä häntää. Mutta positiivista on se, että mun blondiaivoni tajusi sen ihan itse. Kävin vuodattamassa "sieluni" ohjaajalleni, jonka arvo silmissäni on ihan korvaamaton. Tiedän saavani viikon päästä esittelyssä aika tiukkaa kritiikkiä, jota märehdin aikani ja saan siitä kiukkakohtauksen ja painan entistä tiukemmin faktaa paperille. Surullista on se, että työn teko voikin olla näin hidasta ja ennen kaikkea tuskallista! Mutta mitäpä en tekisi sen asian eteen, että opin uutta. Koska ihan tautisen kasvattava kokemushan tämä on. Eteenpäin mennään vaikka läpi harmaan kiven.

Maanantaina on kaksi tenttiä. Luin eilen ehkä 1/10 tekstistä, mitä pitäisi valmistaa. Hupsheijaa. Toisaalta tiedän, että tällä kiukkuasennoitumisellani tulen läpäisemään tentit ja vielä suht ok arvosanoilla, koska minähän piru vie teen ja menen.

Panomies Kuusinen kaihersi mieltä, oli tosi huono olla, kun käyttäydyin niin kusipäisesti häntä kohtaan. Niinpä paiskasin anteeksipyyntöviestin. Takaisin tuli kommentti, et ei hätää, hän kun sattuu seurustelemaan, mikä sitten ihan ohimennen jäi sanomatta mulle. Viestejä sateli pari päivää, enkä vastannut mitään koska olin niin vihainen. Lopulta perjantaina soi puhelin ja menin ja vastasin. Herra jutteli niitänäitä (hän on edelleen tosi mukava tyyppi) ja niinpä sovimme, että unohdetaan menneet ja ollaan kaiffareita. Homma ratkesi, eikä enää tarvitse murehtia sitäkään.

Perjantaina törmäsin shittarissa myös alakerran naapuriin, joka opiskelee samassa laitoksessa. Tähän mennessä olen vain kuullut kuinka avovaimo sitä ja avovaimo tätä. Mies oli kovin surullinen avovaimon poissaolosta, ja pyysi seurakseen katsomaan leffaa illalla. Olin tosi väsynyt, ja totesin, ettei tenttiin lukemisesta tule mitään, joten menin. Juotiin pari lasia viiniä ja sorruin napsimaan pari sipsiä (kirjaimellisesti) ja juteltiin niitä näitä. Sain taas kuulla koko avovaimon elämäkerran. Sitten ohimennen mies totesi että OKL:ään tultuaan hän huomasi, että tämähän on naisparatiisi. Ketään mielenkiintoista ei kuitenkaan tullut vastaan ennen kuin hän näki mut. Annoin kommentin mennä ohi korvien. Pari muuta tyyppiä pelmahti miehen luo ja lähdettiin käymään opiskelijapubissa. Matkalla sain taas jonkun kiukkukohtauksen, ja paiskasin J:lle tekstarin, että koskahan saan kuulla, mitä tämä "suuri draama" on, ja onkohan hän mahdollisesti suomiutumassa joulukuussa. Vierähti monta tuntia, eikä mitään kuulunut. Lopulta pistin viestin, et kuinka yllättävää, ettei edes vaivauduta vastaamaan. Noloa. Samaan aikaan pubissa alakerran mies heitteli kommentteja kuten "kivaa olla sun kanssa liikenteessä. Eihän sitä koskaan tiedä mistä sitä herää aamulla;) " En jaksanu kuunnella moista paskaa, ja lähdin kahden maissa toisten naapureiden kanssa talsimaan pakkaseen. Matkalla J:ltä tuli viesti, et lue aamulla meilit.

Aamulla avasin koneen jo valmiiksi silmät turvoksissa väsymyksestä. Mua odotti pitkä meili, jossa herra mainitsi asioita kuten

- No niin, kuules neiti, ma olen sulle ikuisesti kiitollisuuden velassa (ei varmaan lammita sua paskan vertaa mut faktat on faktoja) siita et sa avasit mulle uuden elaman omalla itsellas ja sun olemassa ololla. Sa puhkasit sen helvetin vaha happisen kuplan missa ma olin ja kylvin itsesaalissa avioeron jalkeen. Sa lopullisesti avasit hakin oven ja paastit apinan ulos hakista! Ongelma on siina etta sulla ei ollu tarpeeks banaaneja mun kesyttamiseen...tai ehka paremmin sa jouduit lahtee veks just ku olit paasemas muhun sisaan. et sa sille mitaan voinu etka sa mitaan vaarin ole tehny(enka ma usko et sa edes luulet niin), sa vaan jatit sen oven auki ja mulle avautui uus elama ja mahdollisuus nauttia siita. Ja  ma olen nauttinnu oman elaman itsenaisyydesta ja vapaudesta ihan perkeleesti!
- Ongelma mun sisalla on se etta ma ihastui suhun(erityisesti sun luonteeseen) mut mulla ei ollu mahdollisuus saada sua, joten ma jonkin aikaa kasiani hierottuani hain huomiota muualta. ma paatin elaa unelmaa ja ajatella isompaa pakettia mielummin ku liian pienta. itseni takia ja sen takia sinakin et ole prioriteetti listalla numorolla yks tai kaks...
- Mun suurin ongelma on siina etta ma mietin sua ja mita sulle kuuluu, mut mulla ei varsinaisesti ole ikava sua(se nyt ei iahn tullu oikein) ehka sa et sittenkaan ole mun elamani nainen...ainakaan nyt!
- ma en ikina haluu sua satuttaa tai kohdella huonosti(sa voit olla eri mielta) mut jotainhan tasta puuttuu.......ehka se oon ma......

Olin aivan pöyristynyt. Totta kai ensimmäinen reaktio oli, että pillahdin itkuun. Pelastukseni oli Laura, joka sattui tekstaamaan aamulla ja tuli samantien meille. Pureksittiin asiaa hetki, jonka lopputuloksena heitin herralle vastineen, josta olen ihan perkeleen ylpeä

Kaikki mitä kirjoitit, vahvistaa vaan entisestään sitä, et sä oot edelleen ihan pihalla elämästäsi. Vaikka kuinka vakuuttelet, että nautit elämästä (mitä varmasti teetkin), rivien välistä on havaittavissa, et on myös edelleen paljon asioita, joita sun täytyy selvittää. Ja ihan ymmärrettäväähän se on. Mut millä tavalla? Mitä sun pitäisi oppia, on se, et sun ympärillä on ihmisiä jotka välittää, ja haluaa auttaa sua (aikanaan Grace, Serkan, April, minä). Ja avun vastaanotto ei tarkoita sitä, et otat sen avun vastaan mutta et anna mitään takas. Koska sillä tavalla ei ystäviä säilytetä. Joskus jopa ne ystävät voi toivoa, että sä olisit paikalla pyytämättä apua. Sen verran pitäis nähdä omaa napaa pidemmälle. Sillä vaikka sä kuinka hoet, että nyt pitää olla itsenäinen ja keskittyä itseensä, sä et voi tehdä sitä muiden ihmisten kustannuksella. Omalla kierolla tavallani ymmärrän jopa Gracea. Et voi kieltää, etteikö se hullu nainen olisi auttanut sua ihan hemmetisti aikanaan. Ja miten sä kiitit sitä? Et edes onnitellut syntymäpäivänä. Ei kaikki ihmiset ole luonnostaan hulluja. Sä teet niistä hulluja, koska ihmisen luonne on sellainen, ettei se kestä sitä, et loukataan. Sä loukkasit Gracea aikanasi. Ootko koskaan ajatellut sitä?

Opin tosiaan itsestäni paljon asioita kesällä. Näin myös paljon sellaista, jota en halua elämääni. Oon muuttunut tosi paljon sitten elokuun (enkä puhu nyt vaan ulkonäöstä) vaan viisastunut, vahvistunut ja yhä varmempi siitä, mikä mun elämän tarkoitus on, vaikka sitä välillä uhmataankin erilaisin keinoin. Yks niistä asioista on, ettei mun rinnalleni sovi mies, joka on enemmän pihalla tästä maailmasta kuin minä. Pidän "hoivaamisesta" mutta tiettyyn rajaan asti. Sun kanssa se oli jokapäiväistä. Hyvä jos onnistuin auttamaan asioissa, mutta kuten jo mainitsin, jotain pitää oppia antamaan takaisinkin.

Jos olisit kysynyt vaikka yhdellä rivillä meilillä, mitä mulle kuuluu, tietäisit enemmän, etkä antaisi ymmärtää edellisen meilin mukaan, että tässä asiassa olisi mulle jotain pureskeltavaa tai sulateltavaa. Mä olen päässäni selvittänyt nää asiat aikaa sitten. Mulla ei ole kuin pari asiaa hampaankolossa sua kohtaan. Ensimmäinen on se, että odotin sulla olevan sen verran munaa, et kirjoittaisit heti miltä asiat susta tuntuu. Pitikö sitä tosiaan venyttää näin pitkään? Vai vasta nytkö oot muka nämä havainnot tehnyt? Toinen on se, et mä oon tottunut siihen, et ystävyys on vuorovaikuttamista. Jos mä autan ja tuen, odotan saavani sitä takaisinkin. Viimeinen naula mikä puhkaisi oman sinisilmäisyyteni sua kohtaan oli [sensuroitu]. Ystävä olisi kysynyt, miten menee ja toivottanut onnea. Sitä sä et tehnyt. Kolmas ja viimeinen epäkohta on se, että sä markkinoit itseäsi rehellisenä ja suorasanaisena. Sitä sä et kyllä ole. Varsinkin jurripäissäs puhuit paljon paskaa, mikä tympi aika hemmetisti siellä. Mutta koska meillä oli "määräaikainen sopimus", en halunnut alkaa sua tylyttää siellä.

En myöskään koskaan väittänyt sun olevan mun elämäni mies. Mä näin mahdollisuuden, josta voisi kasvaa jotain kaunista. Tiedostin koko ajan sen, että mä olen tässä jutussa enemmän mukana kuin sä, mutta myös sen, miksi sä et ole mukana. Surullistahan tässä on se, et sun rinnalle ei sovi kuin missi. Ja sä reppana etsit jotain ihmeellistä haavekuvaa kuten missiä aivoilla. Sun pitää oppia näkemään pintaa syvemmälle ja ennen kaikkea arvostamaan ihmisiä muillakin kun ulkoisilla perusteilla. Mä en ole missi, enkä halua olla. Mut aivot mulla on. Ja nykyään melkosen komia ulkonäkökin. Tää riittää mulle. Tähän olen tyytyväinen ja tätä haluan ylläpitää. En halua leimautua ulkonäön puolesta joksikin (mitä tosin tapahtuu halusin sitä tai en), vaan ennen kaikkea sitä, et mun rinnalla on ihminen joka arvostaa mua sekä ulkoisesti että sisäisesti. Ja sitäkään sä et tehnyt. En mä niin tyhmä ole, että olisin jotain muuta kuvitellut. Aikani roikuttuani näissä ajatuksissa tulin siihen lopputulokseen, että sun menetyshän tää on. Ainoa mistä oon oikeasti loukkaantunut, on se, ettet sä ole ollut hyvä ystävä. Ehkä tää on sun tyyli, mut mä en siitä pidä eikä mun elämässä ole sellaisia ihmisiä, joiden toiminnasta en pidä. Ja jos ei muuten, niin hyvä ystävä kertoo ystävälleen, et hei, nyt menee vähän yli taikka ali. Ja kerron nyt sulle, et rimaa hipoen mennään. Siksi kaikki tekstiviestit yms.

Heitän siis pallon sulle takaisin. Mä oon valmis unohtamaan tän sun "oma napa ainoa napa" -vaiheen, ja tapaamaan sut oluella kun tuut Suomeen. Tai sanotaan näin, et jos sä oot mua tippaakaan arvostanut ikinä, niin tuut tapaamaan mua Hkiin ystävänä. Muuten sä oot kyllä mun hate -listalla aika korkeella. Mut se edellyttää tiettyä yhteydenpitoa ja kuulumisten vaihtamista myös ennen tapaamista. Sitä kutsutaan ystävyydeksi. Jos sulla muka on niin kiire, ettet ehdi kerran viikossa tai kahdessa raapustaa kahta riviä, niin sit tää on kyl tässä. Multa voi kysyä ihan vaikka neuvoja naisten suhteen. Mä oon niissä aika hyvä nimittäin. Hyviä tyyppejä on harvassa, ja sä ainakin toistaiseksi lukeudut mun hyvä tyyppi -listalle, ja ystävänä olen kiinnostunut sun elämästä ja edelleen kihelmöi tää kaikki suuri draama, minkä haluisin kuulla. Varsinkin jos se liittyy jotenkin amerikkalaiseen kulttuuriin, joka saattaa olla mun työpaikkani ensi syksynä. Pohjatietous ei koskaan ole pahasta.

Sä varmaan odotit itkua ja kyyneleitä. Ne on vuodatettu lentokentällä. Mä ansaitsen parempaa, ja olen sitä jo saanutkin.
Pystytkö sä olemaan nyt mulle vuorostasi hyvä ystävä?

Mä tein sen! Mä oon vapaa. Hulluinta koko jupakassa on se, että mä oon onnellinen ja ennen kaikkea huojentunut. Nyt se kaikki "stressi" tulevaisuudesta on poissa. Mä voin tehdä mitä vaan. Ei sillä ettenkö tekisi sitä joka tapauksessa, mutta se, ettei enää tarvitse miettiä, onko tässä mitään järkeä.

Kiitos Laura, että olit juuri oikealla hetkellä oikeassa paikassa. Kiitos April, että kuuntelit ja sanoit heti, että sanoin oikeat sanat. Itsehän mä tein paljon kesällä hallaa. Annoin ihan liikaa itsestäni, buustasin herran egoa aivan liikaa ja ennen kaikkea asetin jonkun muun ihmisen itseni edelle. Se loppui juuri nyt, ja sain sen vielä uloskin.

Viikon opetus: Ilman ystäviä ei ole elämisen arvoista elämää. Mä oon onnellisessa asemassa, kun mun ympärilläni on todellisia ystäviä, jotka arvostaa mua sellaisena kuin olen, tukee ja auttaa kun tarvitsen apua, jopa pyytämättäkin. J:tä käy sääliksi, kun sillä niitä ei ole. Nähtäväksi jää, tajuaako se pitää musta ystävänä kiinni. Omahan on menetyksensä.