Hellurei vaan. Toista päivää keikutaan jaksamisen rajoilla.
Eilen meinasin ensin pökrätä jumpassa ja kotiin päästyäni Kriisi oli
ihan paniikissa, miks oon niin valkonen. Menin sitten kahdeksalta
nukkumaan ja 8.30 kellon soidessa olisin voinu suvereenisti jatkaa vaik
kuin myöhään. Tänään oli vähän parempi olo, vaikka edelleenkin
ihmettelen, millä voimilla pusken eteenpäin.
Menin ohimennen kansliaan kysymään kevään aikatauluja. Selvisi, ettei
mulla ole 3. periodissa lainkaan koulua. Tarkoittaa siis töitä, gradua
ja Hgissä oloa tammi- ja helmikuun. Maalis- ja huhtikuussa onkin sitten
vain puuttuvat kolme kurssia ja gradu. Huhtikuun lopussa pakkaan
tavarani ja muutan pois Siperiasta. Mutta minne? Siinäpä vasta kysymys.
Iloisin uutinen oli, että kansliassa suostuttiin siihen, että teen
kypsyysnäytteen proseminaaristani joulukuussa, joten hyvällä tuurilla
saan kandit pihalle vielä ennen joulua. Parempaa palkkaa siis
sijaisena. Ja mikä vielä parempaa, päätin lähteä katsomaan Aprilia
tammikuussa, ja sovimme kiertävämme kouluja siellä päässä. Nyt kun
mukanani on tutkintotodistus ja viittä vaille maisterin paprut, voi
tilanne olla ihan eri kuin jonkun kuppasen opinto-otteen kanssa
pyllyillessä. Toivottavasti.
Graduryhmäni poika ottaa edelleen päähän ihan sikana. Mitä enemmän
aikaa kuluu, sitä enemmän tietyt maneerit ja sanonnat v*tuttavat. Ja
ennen kaikkea nää kuuluisat kommentit tietyllä äänenpainolla "Huomaa
kyl et sä oot vielä ihan tän työn alussa" kun juuri on itse ennen
ohjaajan saapumista paikalle myöntänyt kirjoittaneensa yhteensä kolme
sivua. No shit Sherlock?! Kova on pätemisen tarve.
Harjoitteluni ohjaava opettaja puolestaan sanoi tänään, ettei hän
ymmärrä, mitä ihmettä mä teen vielä harjoittelussa, kun hänellä ei ole
kerta kaikkiaan mitään sanottavaa tai annettavaa palautetta mun
tunneista. Ootas vaan kun mun äidinkielen tunnit alkavat. Taidan
tipahtaa jalustalta melko nopeasti.
Pyysin J:ltä aikaa selvittää omia tunteitani. Hän lupasi, ettei ole
katoamassa enää ikinä mihinkään, mutta vaikea sitäkään on uskoa
näkemättä. Ootan ihan hirveesti et näen sen, mut pelkään myös ihan
hirveesti, mitä siitä seuraa. Pelkään myös sitä, et kun se on mulle nyt
sikakiva, et siitä tulee joku päivä sikasika. Äh, en tiedä. Sithän sen
näkee ku nähdään.
Ja eikun tuntisuunnitelmien kimppuun.
keskiviikko, 15. marraskuu 2006
Kommentit