Eilen
yöllä soi puhelin 04.06. Kuulin sen kaiken, mitä olisin halunnut kuulla
ennen kuin lähdin takaisin Suomeen. Toisaalta, J sanoi olevansa
myöhäisherännäinen mikä pitää paikkansa. Ja mä oon tosi ylpee, et se
tajusi asiat ihan itse ilman minkäänlaista painostusta.
Mä olen parasta, mitä hänen elämässään on ikinä ollut. Ja hän päästi
mut menemään. Nähdään kun hän tulee Suomeen, nähdään kun menen
tammikuussa sinne. Ovet on auki, ja jos ikinä saan töitä sieltä, on
hänelle päivänselvää, mille asteelle tää ystävyys siirtyy.
J lähes itki. Mulle tuli toista kertaa sellainen olo, etten tiedä mitä
sanoa. Olen toisaalta onnellinen, toisaalta haluisin vaan itkeä tän
kaiken pakkautuneen möykyn pois. Mutta eihän se käy kun menen Idols
-tuomariston eteen nöyränä graduraakile kourassa. Ainoa mitä osasin
sanoa, oli että mulle riittää se, että on mahdollisuus. Koska sitä
mahdollisuutta tarvitsen.
Mä voitin hänet puolelleni. Mä olen kaunis. Musta tuli yhä kauniimpi ja
kauniimpi hänen silmissään. Ja kuinka kaunis mahdankaan olla nyt. Hän
katuu, ettei uskonut itseensä ja antanut itsensä olla täysin
onnellinen, koska mä annoin siihen kuitenkin kaikki mahdollisuudet.
Mulla on maailman terävin pää ja suurin sydän. Hänellä on ikävä meidän
keskusteluja, mun läsnäoloa. Graceland ei ole entisensä, kun mä en ole
enää siellä. Välillä mä tuoksun lakanoissa. Hän nukahtaa usein sohvalle
ja herää parin kolmen tunnin päästä, kun kuulee äänen sanovan "tuu
sänkyyn, jooko".
Meil oli oikeesti aika ihanaa kesällä. (no nyt mä sit vollotan). Se
kaikki päätty vaan niin oudosti, liian äkkiä. Olin rakastunut ilman
vastarakkautta. Ei mun hauras sydämeni kestä enää toista tällaista
tilannetta. Jos nyt suojelen sitä J:ltä, voi tulla joku toinen eino
joka tekee samat ja sitten oon entistä enemmän rikki?
Mä haluan vaan antaa sen mahdollisuuden.
maanantai, 13. marraskuu 2006
Kommentit