Eilen yöllä soi puhelin 04.06. Kuulin sen kaiken, mitä olisin halunnut kuulla ennen kuin lähdin takaisin Suomeen. Toisaalta, J sanoi olevansa myöhäisherännäinen mikä pitää paikkansa. Ja mä oon tosi ylpee, et se tajusi asiat ihan itse ilman minkäänlaista painostusta.

Mä olen parasta, mitä hänen elämässään on ikinä ollut. Ja hän päästi mut menemään. Nähdään kun hän tulee Suomeen, nähdään kun menen tammikuussa sinne. Ovet on auki, ja jos ikinä saan töitä sieltä, on hänelle päivänselvää, mille asteelle tää ystävyys siirtyy.

J lähes itki. Mulle tuli toista kertaa sellainen olo, etten tiedä mitä sanoa. Olen toisaalta onnellinen, toisaalta haluisin vaan itkeä tän kaiken pakkautuneen möykyn pois. Mutta eihän se käy kun menen Idols -tuomariston eteen nöyränä graduraakile kourassa. Ainoa mitä osasin sanoa, oli että mulle riittää se, että on mahdollisuus. Koska sitä mahdollisuutta tarvitsen.

Mä voitin hänet puolelleni. Mä olen kaunis. Musta tuli yhä kauniimpi ja kauniimpi hänen silmissään. Ja kuinka kaunis mahdankaan olla nyt. Hän katuu, ettei uskonut itseensä ja antanut itsensä olla täysin onnellinen, koska mä annoin siihen kuitenkin kaikki mahdollisuudet. Mulla on maailman terävin pää ja suurin sydän. Hänellä on ikävä meidän keskusteluja, mun läsnäoloa. Graceland ei ole entisensä, kun mä en ole enää siellä. Välillä mä tuoksun lakanoissa. Hän nukahtaa usein sohvalle ja herää parin kolmen tunnin päästä, kun kuulee äänen sanovan "tuu sänkyyn, jooko".

Meil oli oikeesti aika ihanaa kesällä. (no nyt mä sit vollotan). Se kaikki päätty vaan niin oudosti, liian äkkiä. Olin rakastunut ilman vastarakkautta. Ei mun hauras sydämeni kestä enää toista tällaista tilannetta. Jos nyt suojelen sitä J:ltä, voi tulla joku toinen eino joka tekee samat ja sitten oon entistä enemmän rikki?

Mä haluan vaan antaa sen mahdollisuuden.