Ihanaa
ihmiset, että kommentoitte! Pauliina - nähdään ensi viikolla tai sitten
vkolla 43. Siperian Setä - tiedän, ja yritänkin juuri miettiä, miten
olisin, etten olisikaan. Loogista, vai mitä?
Aion kirjoittaa nyt pitkän vuodatuksen. Ei tässä mitään asiaa ole,
mutta jotenkin viime aikoina on piinannut takaraivossa sekin asia, et
tietäen ketä tätä lukee, olen joutunut karsimaan ajatuksiani, ettei
mulle loukkaannuta että käsittelen asioita, jotka ei kaikkia kiinnosta.
Sanonpa nyt, et tää on mun vuodatus, ja oon ihan dorka jos alan liikaa
miettimään muita.
Aloitetaan.
J ajautuu yhä kauemmas ja kauemmas. Se ei ole tappeluviestien jälkeen
kirjoittanut yhtään meiliä. Yritin karistaa koko hepun mielestäni
viikonloppuna, mutta nähtyäni viime yönä siitä niin makoisan unen, oli
pakko laittaa tekstari sille. Ja sehän ei perinteisesti vastaa. Mistä
voisin löytää yhtä paljon voimaa ja elämäniloa mitä April, joka oli
sanonut Turkille sen tultua katumapäälle erosta, et kuules, mulla menee
hyvin ilman suakin, ja
koko tilanne on kääntynyt niin päin, et hän on se vahvempi ja Turkki
heikompi. Puhuttiin eilen puoltoista tuntia luurissa ja että teki gutaa
pitkästä aikaa. Mulla oli sitä ihan kauhee ikävä. Ja niin on J:täkin
mut minkäs teet. @lanta pysyy siellä, minä olen täällä. Kovasti mua
odotetaan palaavaksi, mutta kesäreissuja ei ole varaa enää tehdä, eli
perhanan välitysmarkkinarakofirma, ota mut. Odottelen siis edelleen
vastausta, olenko mahdollisesti päässyt vaiheeseen neljä kuudesta
hakuvaiheesta. Toivottavasti ensi viikolla tulee jotain ilmoa. Se on
nimittäin ainoa mahdollisuus töistä päästä juurikin tuohon kaupunkiin,
oli J siellä tai ei.
Huomaan tehneeni ihan hirveesti töitä tänä syksynä. Rahaa tunkuu joka
raosta. Mut ei haittaa. Tää Siperia-Helsinki -maitolaiturilinja vie
kyllä ihan kiitettävästi rahaa. Hulluinta on se, et joskus kun
piano-oppilaitakin oli reilu kymmenen, niitä takoi vaan dollarin kuvat
silmissä. Nykyään nautin
ihan hirveesti lapsista ja jopa tästä elämäni ensimmäisestä
aikuisoppilaasta. Baareihin en rahojani laita, vaan olin esim.
perjantaina leffassa ja eilen lasillisella punaviiniä hyvän ruoan ja
seuran kanssa.
Tuntuu, että noin sata kiloa rautaa (tai sata kiloa höyheniä) tippui
harteilta, kun sain viimeisen kirjallisuuden tentin niitattua viime
keskiviikkona. Sen on ihan pakko mennä läpi. Vaikka ykkösellä, ihan
sama. Muuten siitä tulee kamala mörkö ja poikabakteeri enkä halua edes
yrittää tehdä sitä enää. Sen verran kamalat kysymykset Soikkelin
kieroutunut luonne laittoi. Ihmettelen edelleen, testattiinko tentillä
todellista osaamista ja arvon antamista teoksille kuten Tuntematon
sotilas, vai sitä, oliko kaikki 22 kirjaa varmasti luettu. Eikä tunne
pärstäkerroin-arvostelusta hellittänyt, kun tämä neljäskin tenttipaperi
tuli mun nimellä eteen, vaikka muitakin meidän ryhmästä oli tekemässä
tenttiä.
Kirjoitin lauantaina sivun gradua tunnissa. Parempi sekin kuin ei
mitään, mutta hulluinta on se, et tiedän tasan mitä haluan paperille,
ja silti pelkään, että esittelyssä mut niitataan. Ei muuten mitään, mut
tavoittelen loogista kokonaisuutta, joka on mun pään sisällä asettunut
uomiinsa. Miten se sitten menee paperille - jaa'a. Näen vain niin
sieluni silmin, kuin se yks pikkumies kertoo mulle asiantuntijan
äänellä, mitä olen tehnyt väärin, ja kuinka työ olisi pitänyt tehdä.
Viimeksi se piru vie myönsi mulle, että on itsekin hakoteillä oman
työnsä kanssa (mikä on helv*tti inhimillistä ja myöntämisellä voi saada
jopa apua siihen) ja itse istunnossa otti taas maailmanvaltiasilmeen ja
kertoo, mitä kaikkea on muka tehnyt. Ei se multa mitään pois ole,
huvittaa vaan. Mä myönnän ainakin aidosti olevani blondi
joka tarvitsee aikaa sisäistääkseen asiat. Koska henk.koht. ajattelin
jopa oppia työn tekemisestä jotain. Ja opinkin, koko ajan.
Opiskeluahdistus katosi Turun katoamisen myötä. Siis Turku katosi pois
mun ohjelmistosta. Toivottavasti. Suunnitelma on valmis, mitä pitää
olla valmiina jouluun mennessä ja mikä on kevään aikataulu. Päätin myös
skipata koko erkkapedan, kun ei siitä varsinaisesti mitään hyötyä mulle
ole. Teen ton AKAn kunnolla ja otan hyvän arvosanan siitä. Jos ikinä
meinaan panostaa graduun sen määrän aikaa, mitä uhoan päässäni, on
kaikki ylimääräinen yksinkertaisesti karsittava pois.
Ainoa mikä J:n lisäksi mättää, on se sotanorsu, joka katsoo mua
peilistä vastaan aamuisin. Aina jossain onnistuessani hehkun niin, että
joka kerta tutut ihmiset kommentoivat siitä. Mutta mun silmissäni
vastaan katsoo karsee eukko. Pitäis vaan jatkaa sitkeesti
protskudiettiä, mut sekin tökkii. Liikunnasta nautin ihan älyttömästi!
Tänään kävin salsa-mamba-tunnilla, jossa totesin olevani surkea. Sitä
suuremmalla syyllä on parempi panostaa nyt siihen, missä voi vielä
kehittyä. Minähän en luovuta. Osaan rytmit jne, mut mun liikkumiseni ei
ole sulavaa. Siihen täytyy panostaa. Tunkea se sisäinen lehmä jonnekin
ja ottaa sisäinen ballerina (tonnikeiju) esiin.
Saan ihanaa kannustusta ystäviltäni työnhaussa. Kiitos siitä. Ehkä se
Onni potkaisee munkin risukasaan vielä. Ehkä potkii, ehkä ei.
sunnuntai, 15. lokakuu 2006
Kommentit