Ihanaa ihmiset, että kommentoitte! Pauliina - nähdään ensi viikolla tai sitten vkolla 43. Siperian Setä - tiedän, ja yritänkin juuri miettiä, miten olisin, etten olisikaan. Loogista, vai mitä?

Aion kirjoittaa nyt pitkän vuodatuksen. Ei tässä mitään asiaa ole, mutta jotenkin viime aikoina on piinannut takaraivossa sekin asia, et tietäen ketä tätä lukee, olen joutunut karsimaan ajatuksiani, ettei mulle loukkaannuta että käsittelen asioita, jotka ei kaikkia kiinnosta. Sanonpa nyt, et tää on mun vuodatus, ja oon ihan dorka jos alan liikaa miettimään muita.

Aloitetaan.

J ajautuu yhä kauemmas ja kauemmas. Se ei ole tappeluviestien jälkeen kirjoittanut yhtään meiliä. Yritin karistaa koko hepun mielestäni viikonloppuna, mutta nähtyäni viime yönä siitä niin makoisan unen, oli pakko laittaa tekstari sille. Ja sehän ei perinteisesti vastaa. Mistä voisin löytää yhtä paljon voimaa ja elämäniloa mitä April, joka oli sanonut Turkille sen tultua katumapäälle erosta, et kuules, mulla menee hyvin ilman suakin, ja koko tilanne on kääntynyt niin päin, et hän on se vahvempi ja Turkki heikompi. Puhuttiin eilen puoltoista tuntia luurissa ja että teki gutaa pitkästä aikaa. Mulla oli sitä ihan kauhee ikävä. Ja niin on J:täkin mut minkäs teet. @lanta pysyy siellä, minä olen täällä. Kovasti mua odotetaan palaavaksi, mutta kesäreissuja ei ole varaa enää tehdä, eli perhanan välitysmarkkinarakofirma, ota mut. Odottelen siis edelleen vastausta, olenko mahdollisesti päässyt vaiheeseen neljä kuudesta hakuvaiheesta. Toivottavasti ensi viikolla tulee jotain ilmoa. Se on nimittäin ainoa mahdollisuus töistä päästä juurikin tuohon kaupunkiin, oli J siellä tai ei.

Huomaan tehneeni ihan hirveesti töitä tänä syksynä. Rahaa tunkuu joka raosta. Mut ei haittaa. Tää Siperia-Helsinki -maitolaiturilinja vie kyllä ihan kiitettävästi rahaa. Hulluinta on se, et joskus kun piano-oppilaitakin oli reilu kymmenen, niitä takoi vaan dollarin kuvat silmissä. Nykyään nautin ihan hirveesti lapsista ja jopa tästä elämäni ensimmäisestä aikuisoppilaasta. Baareihin en rahojani laita, vaan olin esim. perjantaina leffassa ja eilen lasillisella punaviiniä hyvän ruoan ja seuran kanssa.

Tuntuu, että noin sata kiloa rautaa (tai sata kiloa höyheniä) tippui harteilta, kun sain viimeisen kirjallisuuden tentin niitattua viime keskiviikkona. Sen on ihan pakko mennä läpi. Vaikka ykkösellä, ihan sama. Muuten siitä tulee kamala mörkö ja poikabakteeri enkä halua edes yrittää tehdä sitä enää. Sen verran kamalat kysymykset Soikkelin kieroutunut luonne laittoi. Ihmettelen edelleen, testattiinko tentillä todellista osaamista ja arvon antamista teoksille kuten Tuntematon sotilas, vai sitä, oliko kaikki 22 kirjaa varmasti luettu. Eikä tunne pärstäkerroin-arvostelusta hellittänyt, kun tämä neljäskin tenttipaperi tuli mun nimellä eteen, vaikka muitakin meidän ryhmästä oli tekemässä tenttiä.

Kirjoitin lauantaina sivun gradua tunnissa. Parempi sekin kuin ei mitään, mutta hulluinta on se, et tiedän tasan mitä haluan paperille, ja silti pelkään, että esittelyssä mut niitataan. Ei muuten mitään, mut tavoittelen loogista kokonaisuutta, joka on mun pään sisällä asettunut uomiinsa. Miten se sitten menee paperille - jaa'a. Näen vain niin sieluni silmin, kuin se yks pikkumies kertoo mulle asiantuntijan äänellä, mitä olen tehnyt väärin, ja kuinka työ olisi pitänyt tehdä. Viimeksi se piru vie myönsi mulle, että on itsekin hakoteillä oman työnsä kanssa (mikä on helv*tti inhimillistä ja myöntämisellä voi saada jopa apua siihen) ja itse istunnossa otti taas maailmanvaltiasilmeen ja kertoo, mitä kaikkea on muka tehnyt. Ei se multa mitään pois ole, huvittaa vaan. Mä myönnän ainakin aidosti olevani blondi joka tarvitsee aikaa sisäistääkseen asiat. Koska henk.koht. ajattelin jopa oppia työn tekemisestä jotain. Ja opinkin, koko ajan.

Opiskeluahdistus katosi Turun katoamisen myötä. Siis Turku katosi pois mun ohjelmistosta. Toivottavasti. Suunnitelma on valmis, mitä pitää olla valmiina jouluun mennessä ja mikä on kevään aikataulu. Päätin myös skipata koko erkkapedan, kun ei siitä varsinaisesti mitään hyötyä mulle ole. Teen ton AKAn kunnolla ja otan hyvän arvosanan siitä. Jos ikinä meinaan panostaa graduun sen määrän aikaa, mitä uhoan päässäni, on kaikki ylimääräinen yksinkertaisesti karsittava pois.

Ainoa mikä J:n lisäksi mättää, on se sotanorsu, joka katsoo mua peilistä vastaan aamuisin. Aina jossain onnistuessani hehkun niin, että joka kerta tutut ihmiset kommentoivat siitä. Mutta mun silmissäni vastaan katsoo karsee eukko. Pitäis vaan jatkaa sitkeesti protskudiettiä, mut sekin tökkii. Liikunnasta nautin ihan älyttömästi! Tänään kävin salsa-mamba-tunnilla, jossa totesin olevani surkea. Sitä suuremmalla syyllä on parempi panostaa nyt siihen, missä voi vielä kehittyä. Minähän en luovuta. Osaan rytmit jne, mut mun liikkumiseni ei ole sulavaa. Siihen täytyy panostaa. Tunkea se sisäinen lehmä jonnekin ja ottaa sisäinen ballerina (tonnikeiju) esiin.

Saan ihanaa kannustusta ystäviltäni työnhaussa. Kiitos siitä. Ehkä se Onni potkaisee munkin risukasaan vielä. Ehkä potkii, ehkä ei.