Purskahdin
lauantaina itkuun ihan turhasta. Tai en turhasta. Liian monta sellaista
asiaa kalvaa, mille en voi itse mitään. Enkä voi mitään sillekään, että
ajattelen niitä jatkuvasti, ja stressaan. Stressaan ihan mielettömästi,
alitajuisesti ilmeisesti, tulevaa työnhakua, tenttejä, gradua, ihan
kaikkea. En jaksa hymyillä. En jaksa yrittää. En jaksa! Ainoa mikä
motivoi on liikunta. Ostin tänään Hkiin kuukauden jumppakortin ja kävin
jumpassa. Huomenna mennään taas, bodypumpiin tällä kertaa. Ei innosta
lukea, ei innosta syödä, ei nukkua, ei kerta kaikkiaan mikään. Ja tää
mun terapiavuodatukseni ei kyllä auta yhtään. Muistan jatkuvasti
kirjoittaessa asioita, mitä on edelleen tekemättä. Enkä mä jaksa puhua
näistä kenellekään vaan kasaan niitä sisääni. Sitten ne valuu kuin
lumivyöry krokotiilin kyyneleinä sopivana hetkenä.
Hesarissa oli tänään juttu graduangstista. Puukotin leipäveitsellä sen
ärsyttävän naisen, joka kertoi pitävänsä gradun teosta, sillä "runojen
analysointi on niin hauskaa jopa vapaa-ajalla". Voi v*ttu. Luitko sinä tyytyväisenä kotimaisen kirjallisuuden tenttiin ton 22 kirjaa? Luojan kiitos EN ole humanisti.
Millä pirulla elämänilon sais palautettua? Mulla on joku kesän
jälkisyndrooma tai syysmasennus. Tai vaikka luulotauti tai lapamato,
ihan sama. Eiks nyt pitäisi olla iloinen, kaikki ovet ovat auki
tulevaisuuteen? Ei, kun se pelottaa. Ei siellä odota kukaan.
maanantai, 9. lokakuu 2006
Kommentit