Purskahdin lauantaina itkuun ihan turhasta. Tai en turhasta. Liian monta sellaista asiaa kalvaa, mille en voi itse mitään. Enkä voi mitään sillekään, että ajattelen niitä jatkuvasti, ja stressaan. Stressaan ihan mielettömästi, alitajuisesti ilmeisesti, tulevaa työnhakua, tenttejä, gradua, ihan kaikkea. En jaksa hymyillä. En jaksa yrittää. En jaksa! Ainoa mikä motivoi on liikunta. Ostin tänään Hkiin kuukauden jumppakortin ja kävin jumpassa. Huomenna mennään taas, bodypumpiin tällä kertaa. Ei innosta lukea, ei innosta syödä, ei nukkua, ei kerta kaikkiaan mikään. Ja tää mun terapiavuodatukseni ei kyllä auta yhtään. Muistan jatkuvasti kirjoittaessa asioita, mitä on edelleen tekemättä. Enkä mä jaksa puhua näistä kenellekään vaan kasaan niitä sisääni. Sitten ne valuu kuin lumivyöry krokotiilin kyyneleinä sopivana hetkenä.

Hesarissa oli tänään juttu graduangstista. Puukotin leipäveitsellä sen ärsyttävän naisen, joka kertoi pitävänsä gradun teosta, sillä "runojen analysointi on niin hauskaa jopa vapaa-ajalla". Voi v*ttu. Luitko sinä tyytyväisenä kotimaisen kirjallisuuden tenttiin ton 22 kirjaa? Luojan kiitos EN ole humanisti.

Millä pirulla elämänilon sais palautettua? Mulla on joku kesän jälkisyndrooma tai syysmasennus. Tai vaikka luulotauti tai lapamato, ihan sama. Eiks nyt pitäisi olla iloinen, kaikki ovet ovat auki tulevaisuuteen? Ei, kun se pelottaa. Ei siellä odota kukaan.