Voi hitto et on huono olla. Missään ei ole kotia, missään ei ole hyvä olla, mikään ei tunnu hyvältä, vaikka juuri niin tänään uhosin koulun ruokalassa. Koska ahdistuneisuus loppuu? Bestis sanoi et mun pitää tonkiutua henkisesti takas tänne. Mut kun en pysty. Tuntuu et kämppis vaan kettuilee ja paiskoo ovia. Kun en imuroinut koko kämppää vaan pelkän koirankoppini. Vaikka gradussa on pirun hyvä draivi päällä, tänään jäi sellainen olo, et olenko mä ihan hakuteillä vaikka päämäärä on hyvin selkeä kun vetää vaan palaset yhteen. Muokkausta siinä saakin sitten tehdä, ja viilata pilkkua, ja sille pitäis kyl varata vaikka kuukausi aikaa. Miks aina pitää tavoitella täydellisyyttä? Kerrankin edessäni on sellainen työ, jossa en tiedä sitä rajaa, missä täydellisyys täyttyy. Samanlainen oli viimeksi ekassa kirjallisuuden tentissä, kun en yhtään tiennyt, mitä odottaa ja miten vastata. Entäs jos en jaksakaan? Ei, se ei vaan ole mahdollista. Siperiasta on päästävä pois. Entäs jos en pääsekään ensi keväänä haaveeseeni kiinni? Entäs jos sekoan päästäni ja alan näkemään kuolleita? Jostain syystä tän päiväisestä seminaarista jäi tosi ahdistunut olo. Ehkä se johtuu vaan siitä, et ympärilläni olevat ihmiset tuntuvat olevan extraloukkaantuvaa laatua. Kuinka voin ikinä miellyttää kaikkia? Huvittavinta on, etten edes halua. Olen aina sanonut, että mulle riittää, kun ne muutamat helmet ihmiset säilyvät käsissäni. Osaanko aina antaa heille tarpeeksi arvoa? Moni tuntuu kärsivän fyysisestä läsnäolostani kun mieli kuitenkin surraa vielä kesän tapahtumissa. Kuinka hemmetti saan itteni normalisoitumaan? Kuinka pahasti olen mahtanut loukata lähimmäisiäni tajuamatta siitä mitään? Ja kuinka yksin olenkaan taas Siperiassa. Ja kuinka huono täällä voikaan olla.