Tiistaina
ehdittiin tehda viela vaikka mita. Kavin aamulla Aprilin kaa viimeisen
kerran Java Monkeyssa kahvilla. Grace odotti muksujen kanssa talolla ja
sain sitten sanoa heillekin hyvastit. Paivalla mentiin J:n kanssa
teetattaa mun valokuvat ja ostaa viela yks matkalaukku kun tota tavaraa
on jotenkin oudosti siunaantunu 9 viikossa ihan kiitettavasti. Kaytiin
viimeisella ehtoollisella Vortexissa jonka sisustus perustui
paakalloihin (hyva enne). Talolle tullessa (mielessa viela viimeinen
quickie) April oli tullut Devranin kanssa sinne jo. Se raivos mulle kun
en ollut pakannu viela ja pakkas mun tavarat alle 10min. Devran
puolestaan tuijotti mua hetken aikaa silmiin. Sitten kuin tyhjasta se
alkoi itkea superlohduttomasti ja huus "You don't love me anymore.
You're just making excuses to go back Finland because you don't love me
enough. Why can't you work here?". Sitten me itkettiin yhdessa.
April vei mut futiskentalle kun J:n treenit loppu ja J heitti mut
lentokentalle ja koska lento oli tunnin myohassa, jai mun kanssa viela
istumaan sisalle hetkeks. Kollottelin sen kainalossa ja juteltiin
kaikkea hopohopoa. Sanoin etta on kummallisen rauhallinen olo, enka
vierayttany kyyneltakaan. Kunnes paasin metroon. Ja mika virtaus alkoi
siina vaiheessa kun kone nousi ilmaan ja katselin taakse jaavia
kaupungin valoja.
Itsehan ma valitsin vaikeimman. Tiedan et toisella puolella maapalloa
on ihminen, jota ma rakastan ja joka rakastaa mua. Siita se
rauhallisuus varmaan johtuikin. Kumpikin tiesi tasan tarkkaan, mita
toinen ajattelee. Tanaan en oo tehnyt mitaan muuta kuin itkenyt. Se on
sellaista holtitonta pillahtelua ihan turhista asioista. Sattuu niin
tuhottomasti johonkin syvalle kun ajattelenkin koko asiaa. Loysin
vihdoin sellaisen ihmisen, jolla on niin upea persoonallisuus, etten
voi kuin hymahdella. Toki on vikojakin, niin kuin jokaisessa, mutta
ylipaansa sellainen kokonaisuus, joka miellyttaa mua kaikin tavoin.
Kahteen vuoteen tunsin itseni onnelliseksi. Mutta nyt se on ohi. J
karsii omillaan, mina omillani. Nahdaan jouluna kylla, mutta edelleen
ilman sitoumuksia ja odotuksia tulevasta. Ainoa tapa jatkaa siita mihin
jaatiin, on mun muuttaa toiselle mantereelle. Kuka takaa sen, etta saan
toita? Tyopaikka kun pitaa olla ENNEN menoa. Kuka tietaa, mita tapahtuu
ensi kevaana? Kuka tietaa, ettei jotain tapahdu ennen sita, ja kaiken
taman voi arkistoida menneisyyden haamut -kansioon? Se on vaan niin
vaarin ja vihloo sydantani.
Jalleen eletaan surviver campia. Nyt on puoltoista viikkoa aikaa ennen
koulun alkua koota itseni, toipua jetlagista, pakottaa itsensa
keskittymaan vain opiskeluun ja yrittaa vain unohtaa. Kiitos ystavani
tervetuloviesteista yms. Nyt saattaa kyllakin menna hetki, ennen kuin
pystyn nakemaan ketaan. Hoidetaan bestiksen kanssa World Peace ja
muutenkin paat kuntoon viikonloppuna. Se onkin ainoa ihminen, jota nyt
pystyn katsomaan silmiin ilman etta alan heti itkea. Helvetti et tulee
pitka ja raskas syksy.
torstai, 24. elokuu 2006
Kommentit