Tiistaina ehdittiin tehda viela vaikka mita. Kavin aamulla Aprilin kaa viimeisen kerran Java Monkeyssa kahvilla. Grace odotti muksujen kanssa talolla ja sain sitten sanoa heillekin hyvastit. Paivalla mentiin J:n kanssa teetattaa mun valokuvat ja ostaa viela yks matkalaukku kun tota tavaraa on jotenkin oudosti siunaantunu 9 viikossa ihan kiitettavasti. Kaytiin viimeisella ehtoollisella Vortexissa jonka sisustus perustui paakalloihin (hyva enne). Talolle tullessa (mielessa viela viimeinen quickie) April oli tullut Devranin kanssa sinne jo. Se raivos mulle kun en ollut pakannu viela ja pakkas mun tavarat alle 10min. Devran puolestaan tuijotti mua hetken aikaa silmiin. Sitten kuin tyhjasta se alkoi itkea superlohduttomasti ja huus "You don't love me anymore. You're just making excuses to go back Finland because you don't love me enough. Why can't you work here?". Sitten me itkettiin yhdessa.

April vei mut futiskentalle kun J:n treenit loppu ja J heitti mut lentokentalle ja koska lento oli tunnin myohassa, jai mun kanssa viela istumaan sisalle hetkeks. Kollottelin sen kainalossa ja juteltiin kaikkea hopohopoa. Sanoin etta on kummallisen rauhallinen olo, enka vierayttany kyyneltakaan. Kunnes paasin metroon. Ja mika virtaus alkoi siina vaiheessa kun kone nousi ilmaan ja katselin taakse jaavia kaupungin valoja.

Itsehan ma valitsin vaikeimman. Tiedan et toisella puolella maapalloa on ihminen, jota ma rakastan ja joka rakastaa mua. Siita se rauhallisuus varmaan johtuikin. Kumpikin tiesi tasan tarkkaan, mita toinen ajattelee. Tanaan en oo tehnyt mitaan muuta kuin itkenyt. Se on sellaista holtitonta pillahtelua ihan turhista asioista. Sattuu niin tuhottomasti johonkin syvalle kun ajattelenkin koko asiaa. Loysin vihdoin sellaisen ihmisen, jolla on niin upea persoonallisuus, etten voi kuin hymahdella. Toki on vikojakin, niin kuin jokaisessa, mutta ylipaansa sellainen kokonaisuus, joka miellyttaa mua kaikin tavoin. Kahteen vuoteen tunsin itseni onnelliseksi. Mutta nyt se on ohi. J karsii omillaan, mina omillani. Nahdaan jouluna kylla, mutta edelleen ilman sitoumuksia ja odotuksia tulevasta. Ainoa tapa jatkaa siita mihin jaatiin, on mun muuttaa toiselle mantereelle. Kuka takaa sen, etta saan toita? Tyopaikka kun pitaa olla ENNEN menoa. Kuka tietaa, mita tapahtuu ensi kevaana? Kuka tietaa, ettei jotain tapahdu ennen sita, ja kaiken taman voi arkistoida menneisyyden haamut -kansioon? Se on vaan niin vaarin ja vihloo sydantani.

Jalleen eletaan surviver campia. Nyt on puoltoista viikkoa aikaa ennen koulun alkua koota itseni, toipua jetlagista, pakottaa itsensa keskittymaan vain opiskeluun ja yrittaa vain unohtaa. Kiitos ystavani tervetuloviesteista yms. Nyt saattaa kyllakin menna hetki, ennen kuin pystyn nakemaan ketaan. Hoidetaan bestiksen kanssa World Peace ja muutenkin paat kuntoon viikonloppuna. Se onkin ainoa ihminen, jota nyt pystyn katsomaan silmiin ilman etta alan heti itkea. Helvetti et tulee pitka ja raskas syksy.