En ole aikoihin kirjoittanut sanaakaan. Syy: en tieda mita kirjoittaa. Kimppameiliin on helppo aina listata tapahtumia ja tekemisia ilman sen kummempaa sisaltoa, mutta tama on se terapeuttinen muoto yrittaa jarjestaa ajatukset paakopassa joko kronologiseen tai aakkosjarjestykseen. Kaikki kun pitaa olla jarjestyksessa. Ja kun ne on jarjestyksessa, kehitan itselleni ongelmia, jotta elamaan tulisi jotain sisaltoa. Ja kuitenkin on niin paljon henk.koht. ongelmia esim. sukulaissuhteissa, mita en voi julkaista edes taalla. Eli joka tapauksessa aina on jossain jotain vikaa, vaikka kuinka yrittaisi mapittaa ajatuksiaan. Jos jotain olen pienen elamani aikana oppinut, on se, etta on parempi olla hiljaa jos ei ole mitaan sanottavaa, kuin sanoa asioita, joita katuu myohemmin. Taalla ollessani, varsinkin J:n suhteen, olen oppinut, etta on parempi sanoa asioita, kuin katua jalkikateen, ettei niita koskaan sanonut aaneen. Se, mita siita sitten jaa kateen, on eri asia.

Talla hetkella seison (tai istun) tilanteessa, etta odotan SITA keskustelua J:n kanssa, onko meilla yhteista tulevaisuutta vai ei. Joka tapauksessa rullat pyorii. Taalla on agency, joka palkkaa nimenomaan eurooppalaisia opettajia toihin. Lisaksi yhdessa lastensairaalassa oltiin kiinnostuneita tyokokemuksestani ja koulutuksestani. Koska olen jo aikaa sitten paattanyt etta valmistuttuani on otettava viimeinen aikuistumisen askel ja lahdettava ulkomaille toihin, olisi siihen nyt todellakin mahdollisuus. Toisaalta hirvittaa, toisaalta olen ihan intona. Ja mikali THE keskustelu tuottaa kaikkia osapuolia tyydyttavan ratkaisun, mikas sen parempi kimmoke rutistaa itsestaan viimeiset irti opintojen suhteen. Jos emme paase yhteiseen ratkaisuun, on silti olemassa kimmoke vieraasta, pelottavasta mutta ennen kaikkea opettavasta tulevaisuudesta.

En muista koska olisin pelannyt niin paljon kuin eilen. Olin paattanyt lahtea iltalenkille, kun aurinko laskee ja on hieman viileampaa (eilen varjossa +39). Yleensa se tapahtuu n. klo 20. Kello oli jotain kuusi, kun sain pihatyot valmiiksi (taalla on ollut niin kuivaa, et puut ja pensaat tiputtaa lehtensa ja takapiha naytti kuin aavetalolta, jossa ei asu kukaan). Haravoin, lakaisin... Ja miksi. Siksi, etta vahan yli kuusi alkoi yhtakkia tuulemaan. Hiljalleen taivaalle keraantyi pilvia, ja pian alkoi ratisemaan. Salamoita sinkoili, vetta tuli ku Esterin perseesta (tosin ehdin miettimaan, millainen naky olisi, kun vetta tulee kuin saavista kaatamalla Esterin perseesta - melkoinen perse) ja jumaliste sita ukkosen voimaa. Taa talo on rakennettu 1920 ja voin sanoa, etta se natisi liitoksissaan. Ukkonen kiersi jonkinlaista kehaa taman alueen paalla ja pian koko olohuone valaistui. Ehdin kaantamaan paatani sen verran terassin suuntaan, etta nain, kuinka jattimainen salama iski n. 20 metria talosta olevaan puuhun. Ja se aani, mika kuuluu, kun salama iskee johonkin kiinteaan - voi aiti. Kuuntelin tata aaninaytelmaa kaksi tuntia sohvalla tyynyjen alla ja katselin taivaalle, kuinka luonnonvoimat jyllaa. Viisi minuuttia myrskyn alettua sahkot katkesi, ja niinpa tuli kokeiltua kynttilan valossa seikkailua suuressa talossa. Onneks J tuli pian kotiin, silla futiskentat oli suljettu salamavaaran takia. Toisaalta, olihan se myos lopulta aika romanttista...

Devranin parhaat loppukevennykseksi: poika oli hoidossa yhden extrapaivan luonani. Paivan jalkeen se oppi (ja voin taata ettei se ole multa kotoisin) muikistamaan suutaan, laittamaan vasemman katensa puhelinasentoon ja kuiskaamaan "call me". Enka ma ihan oikeesti tieda mista se tuli. Pikkusen joutuu repeemaan, kun aina erotessa se kuiskaa ton. Toissapaivana poika vetas viikon parhaan. Se naki Kindergartenin kaverinsa Erican kirjakaupassa ja hehkutti aidilleen illalla nahneensa tyttoystavansa, jonka kanssa menee naimisiin. April kiusas sita pikkusen ja kysy et "what about Ms. L?". Devran meni ihan vaikeeks. Se oli pitkaan hiljaa ja totes sit "I'm so confused. I don't know whom I'm gonna marry" ja meni huoneeseensa. Isoja elamankysymyksia 6-vuotiaalle.