Kävin
Turussa tänään vääntämässä kolmanneks viimesen kirjallisuuden tentin.
Enää kaks pakettia ens vuonna ja toiki työläs kokonaisuus on valmis.
Maanantaina ja tiistaina kävin uimassa. Ma yritin tenttiä, joka meni
ihan reisille. Ti oli istunto graduohjaajani kanssa, mikä osoittautui
todella terapeuttiseksi. Kiitos että sain purkaa vähän angstejani. Ei
sillä, että olisin niin teiniangstinen, eikä sillä, että olisin niin
yliälykäs, että huomaisin vihata tiettyjä seikkoja, vaan siksi, että
joskus vaan puutuu ja valuu yli. Niin kuin nyt viimeisten viikkojen
aikana survival campilla kävi.
Usein mietityttänyt kysymys, joka jälleen tän alipalkatun "kesäduunin"
aikana heräsi eloon, kuuluu, että miksi minä yritän ymmärtää kaikkia
kun kukaan ei kuitenkaan ymmärrä mua. Eräs opiskelija tuumasi kun
aurinko porotti kirkkaalta taivaalta, et tänäänhän olis ollut taas hyvä
mulle olla "kesäduunissa" kun olis ollut niin paljon asiakkaita eli
opiskelijoita paikalla. Mietin hiljaa itekseni, että menepä itse
tällaisena päivänä istumaan tuonne sisälle ja odottamaan, et joku
haluaisi kupin painunutta sumppia ja laskea minuutteja, sillä tuolla
huippupalkalla minuutista saa käteen 11 senttiä. Toinen pikku asia,
mikä on sitten raivostuttavaa, on se, että auringossa musta tulee aina
ihan punanen, ennen kuin punotus tasoittuu muutamassa päivässä
rusketukseksi. Jokainen vastaantulija heitti kommentin "ootpas sä
punanen" "voi kauhee kun sä oot palanu" tai "joku on tainnut vähän
maata biitsillä". Viidennelle kommentoinkin jo että "tiesitkö, että
tupakkakin tappaa? Mihin tää maailma oikein on menossa!"
Ja kukaan ei luonnollisestikaan tajua mun sarkastista huumoria.
Jos toisella mantereella on aikaa, alan kirjoittamaan kirjaa. Se on
sitten eri asia, olisiko se koskaan julkaisukelpoinen, mutta sellaisen
tekeminen kiehtoisi. Yläasteella voitin Hgin yläasteiden välisessä
kirjoituskilpailussa 1000 mk:n lahjakortin Stockmannille. Ja jotain
kunniakirjoja oon saanu tyyliin J.H. Erkon kirjoituskilpailuun
osallistumisesta. Mut ei mitään todellista. Ja eilisen avautumisen
innoittamana pistin myös hieman suorahkoa meiliä myös toimitukseen:
Varoitin
työhaastattelussa, että olen suorapuheinen ihminen. Syksyllä tulee
vuosi täyteen talossa. Toivon (ja melkeinpä odotankin), että
myös minulle tulee kutsu pikkujouluihin ensi jouluna. Tuntuu vähän
kurjalta kuunnella toimittajien hehkutuksia, kuinka mukavat bileet on
taas ollut siellä tai täällä. En ole aiemmissa työpaikoissani tottunut
tällaiseen "kastijakoon".
Vähänkö
mulla EI oo kohta enää yhtään kaveria Siperiassa?! Se on jännä miten
eri tavalla ihmiset ottaa suorapuheisuuden vastaan. Toiset hyökkäävät
heti vastaan, toiset kuuntelevat nöyränä ja unohtavat asiat samantien.
Itse menen ihan hiljaiseksi. Mietin pitkään ja hartaasti, mitä vastaan,
että vastaan oikein. Mutta jos mua taas syytetään jostain, mihin en ole
syyllinen tai yleisellä syyttäjällä on väärää infoa, korjaan sen heti.
Siis jos kyse on MULLE tärkeistä ihmisistä. Jos yks molopää opiskelija
tulis taas heittää jotain vastaavaa, niin varmaankin nauraisin vaan
räkäisesti vastaan enkä kommentoisi mitään, koska tiedän sen ärsyttävän
häntä entisestään.
Mä olen muuten ***tumaisin tuntemani ihminen.
Eikä tähän auta edes Jeesus. Kiitos vain.
keskiviikko, 14. kesäkuu 2006
Kommentit