Kävin Turussa tänään vääntämässä kolmanneks viimesen kirjallisuuden tentin. Enää kaks pakettia ens vuonna ja toiki työläs kokonaisuus on valmis.

Maanantaina ja tiistaina kävin uimassa. Ma yritin tenttiä, joka meni ihan reisille. Ti oli istunto graduohjaajani kanssa, mikä osoittautui todella terapeuttiseksi. Kiitos että sain purkaa vähän angstejani. Ei sillä, että olisin niin teiniangstinen, eikä sillä, että olisin niin yliälykäs, että huomaisin vihata tiettyjä seikkoja, vaan siksi, että joskus vaan puutuu ja valuu yli. Niin kuin nyt viimeisten viikkojen aikana survival campilla kävi.

Usein mietityttänyt kysymys, joka jälleen tän alipalkatun "kesäduunin" aikana heräsi eloon, kuuluu, että miksi minä yritän ymmärtää kaikkia kun kukaan ei kuitenkaan ymmärrä mua. Eräs opiskelija tuumasi kun aurinko porotti kirkkaalta taivaalta, et tänäänhän olis ollut taas hyvä mulle olla "kesäduunissa" kun olis ollut niin paljon asiakkaita eli opiskelijoita paikalla. Mietin hiljaa itekseni, että menepä itse tällaisena päivänä istumaan tuonne sisälle ja odottamaan, et joku haluaisi kupin painunutta sumppia ja laskea minuutteja, sillä tuolla huippupalkalla minuutista saa käteen 11 senttiä. Toinen pikku asia, mikä on sitten raivostuttavaa, on se, että auringossa musta tulee aina ihan punanen, ennen kuin punotus tasoittuu muutamassa päivässä rusketukseksi. Jokainen vastaantulija heitti kommentin "ootpas sä punanen" "voi kauhee kun sä oot palanu" tai "joku on tainnut vähän maata biitsillä". Viidennelle kommentoinkin jo että "tiesitkö, että tupakkakin tappaa? Mihin tää maailma oikein on menossa!"

Ja kukaan ei luonnollisestikaan tajua mun sarkastista huumoria.

Jos toisella mantereella on aikaa, alan kirjoittamaan kirjaa. Se on sitten eri asia, olisiko se koskaan julkaisukelpoinen, mutta sellaisen tekeminen kiehtoisi. Yläasteella voitin Hgin yläasteiden välisessä kirjoituskilpailussa 1000 mk:n lahjakortin Stockmannille. Ja jotain kunniakirjoja oon saanu tyyliin J.H. Erkon kirjoituskilpailuun osallistumisesta. Mut ei mitään todellista. Ja eilisen avautumisen innoittamana pistin myös hieman suorahkoa meiliä myös toimitukseen:

Varoitin työhaastattelussa, että olen suorapuheinen ihminen. Syksyllä tulee vuosi täyteen talossa. Toivon (ja melkeinpä odotankin), että myös minulle tulee kutsu pikkujouluihin ensi jouluna. Tuntuu vähän kurjalta kuunnella toimittajien hehkutuksia, kuinka mukavat bileet on taas ollut siellä tai täällä. En ole aiemmissa työpaikoissani tottunut tällaiseen "kastijakoon".

Vähänkö mulla EI oo kohta enää yhtään kaveria Siperiassa?! Se on jännä miten eri tavalla ihmiset ottaa suorapuheisuuden vastaan. Toiset hyökkäävät heti vastaan, toiset kuuntelevat nöyränä ja unohtavat asiat samantien. Itse menen ihan hiljaiseksi. Mietin pitkään ja hartaasti, mitä vastaan, että vastaan oikein. Mutta jos mua taas syytetään jostain, mihin en ole syyllinen tai yleisellä syyttäjällä on väärää infoa, korjaan sen heti. Siis jos kyse on MULLE tärkeistä ihmisistä. Jos yks molopää opiskelija tulis taas heittää jotain vastaavaa, niin varmaankin nauraisin vaan räkäisesti vastaan enkä kommentoisi mitään, koska tiedän sen ärsyttävän häntä entisestään.

Mä olen muuten ***tumaisin tuntemani ihminen.
Eikä tähän auta edes Jeesus. Kiitos vain.