Taisin
jäädä keskiviikkoon viimeksi. Olin shoppailemassa tilipäivän kunniaksi
ystäväni kanssa. Löysin bikinit, alusvaatteita, kengät, lompakon,
koruja, kaikkea ihanaa kesäroskaa. Ja kaikki vain silmällä pitäen
tulevaa reissua. Oli niin kiva nähdä S. Suloinen, ihana ystäväni, mutta
olin vain jotenkin niin kovin nuutunut ja poikki, etten jaksanut jäädä
istumaan iltaa sen enempää. Bussipysäkillä iski mörkö. Soitin
Hkimiehelle ja kysyin mitä kuuluu. Hän lupasi yrittää järjestää aikaa
tällä viikolla minulle, ja kuulosti kyllä kieltämättä aika väsyneeltä.
Viimeisillä metreillä ennen kotiovea nappasin puhelimen ja soitin
toisen mantereen miehelle. Syy puheluun oli se, että laskin lähtöön
olevan tasan kolme viikkoa.
Voisin melkein väittää puhelun olleen tämän viikon kohokohta. Olin
jahkaillut koko ajan millä asenteella lähden reissuun, mutta jälleen
kerran ilta-aurinko loisti kirkkaimpana taivaalla puhelun jälkeen.
Kuinka se mies voikaan olla niin rauhoittava? Sain tosin hyviä faktoja
reissun ajankohtaa ajatellen: 1) ATL on yksi liikennöidyimpiä
lentokenttiä maailmalla, ruumiintarkastukseen on siis varauduttuva,
mahdollisesti jopa kolmesti. Terminaalista menee metro toiseen
terminaaliin, joita on siis useampia ja joista on vaikea arpoa, mikä on
se oma, ja sen metroajelun jälkeen lunastetaan lopullisesti ruumasta
tulevat matkatavarat. 2) Muistatko Katrinan? Niin, heinä- ja elokuuhan
ovat sitä hurrikaanien sesonkiaikaa. 3) Lämpöä on +-40c. Kivaa joo,
mutta saa myös kodittomat liikkeelle ja luvattomasti asettumaan
kämppään, niin siis noi torakat ja hämähäkit ja muut kaverit. 4) Ne
kivat puolet: Mies lupas viedä mut biitsille. Niinku Atlantin äärelle.
Kuten myöskin juhannukseksi on vuokrattu mökki vuoristosta, varattu
kolmen päivän risteily Bermudalle, Madonnan keikkaliput on. Mihinköhän
mä oon taas menossa...
Onks se muuten vanhuuden merkki, jos rupee jossittelemaan mitäs jos sitä ja tätä...?!
Torstaina oli jälleen shoppailu- ja ystävänpäivä. Vaikka shoppailut
jäivätkin minimiin, olin taas aivan rätti. Ihanaa nähdä ystäviä, mutta
miksi istun hiljaa ja kuuntelen ja yritän välillä hymyillä? Ihan kuin
päässä olisi niin paljon asioita, ettei niitä saa enää puristettua ulos
ja sanotuksi.
Perjantaina olin tehopakkaus. Kävin aamusta tapaamassa serkkuni
tyttöystävää, sitten kirjastossa, sitten pitämässä pianotunnin, ja
sitten näin jälleen yhden vanhimpia ystäviäni. Tällä kertaa fiilis oli
jo parempi. Tulin todella onnelliseksi siitä, että S on löytänyt niin
mukavanoloisen miehen, jonka myös tapasin, ja kuinka selkeää on, että
mies tekee hänet onnelliseksi. S uskoutui ehkä läheisimmin mitä koskaan
mulle. Sekin tuntui hyvältä, sillä meillä on ollut vaikeitakin hetkiä.
Sain jo etukäteen synttärilahjankin. Kyllä se nainen keksii kaikkea
ajatella! S lähti miehensä kanssa kotiin, mulla oli bussitreffit
Hkimiehen kanssa.
Mentiin siis samalla bussilla kotiin ja käveltiin pätkä matkaa yhdessä.
Se mies on kyllä niin kummallinen tapaus. Mun silmääni se näytti tosi
hyvältä, mutta ne jutut... Äh. Jotenkin se kuvittelee, että mä oon
korviani myöten rakastunut siihen, tai sitten se loukkaantu ihan
tosissaan tosta toisen mantereen miehestä, ja sen takia käyttäytyy tosi
ylimielisesti mun seurassa. Hän on kuulemma niin ihastunut tähän
naiseen, kenen takia meillä meni "bänx", mutta ongelmana tässä
"suhteessa" on se, ettei nainen oma-aloitteisesti soita tai ehdota
menoja, vaan hän joutuu aina olemaan se aloitteen tekijä. Sanoin sitten
vaan suoraan, et siinä tapauksessa se on naiselle vain lelu, jonka
kanssa ollaan paremman puutteessa, eikä mikään ihastumisen kohde. Koska
jos nainen ihastuu, se kyllä tekstaa vähintään tunnin välein tms.
Toivotin onnea ja sain vastauksen "hyvää yötä ystävä". Siis niinku
mitä? Viimeksi se vonkasi mua niille yöks. Kuinkakohan vanha mies sitä
pitäisi oikein saalistaa, kun 31-vuotiaallakin on vielä noin isoja
ongelmia...
Lauantaina menin landelle vanhusten kaa. Ne tappeli koko matkan ja olin
ihan varma, et auto on vielä ojassa. Vettä satoi ja istuin sisällä koko
päivän. Täyttelin ristikoita, join kahvia, lisää kahvia, nukuin
päikkärit. Aivan syvältä. Hyvää tosin oli se, että juttelin pitkään ja
hartaasti papan kanssa ja rapsuttelin koiraa koko rahalla. Lähteissä
pappa oli päikkäreillä, herätin hänet, halasin ja sanoin moikka.
Käänsin selän ja lähdin nopeasti paikalta, sillä jostain vain tiedän,
että tuo oli viimeinen moikka, mitä tuun hänelle sanomaan.
Illalla lähdin ulos. Duunikavereiden piti lähteä myös mutta heistäpä ei
mitään kuulunut, joten menin kaverini kanssa discoon. Oli tosi hassua
nähdä entinen pano siellä ja tietysti tulla taxikuskipanolla kotiin
ilman sitä panoa.
Haluisin huutaa, mut mitään ei tuu suusta ulos. Päässä pyörii miljoona
asiaa, ja mikään ei jäsenny selkeästi. Tuntuu pahalta, mut ei
kuitenkaan tunnu. Haluisin itkeä, mut ei oo mitään syytä. Pelottaa
lähteä reissuun, mut enemmän kaduttais jos en lähtis.
Kaikki läheiset on hoidettu tällä viikolla. Olen kertonut perheelleni
että tykkään heistä, nähnyt ystäväni, mutta silti tuntuu, että mikään
ei riitä. Miksi valmistaudun mielessäni kuin maailmanloppu olisi
tulossa?
sunnuntai, 4. kesäkuu 2006
Kommentit