Taisin jäädä keskiviikkoon viimeksi. Olin shoppailemassa tilipäivän kunniaksi ystäväni kanssa. Löysin bikinit, alusvaatteita, kengät, lompakon, koruja, kaikkea ihanaa kesäroskaa. Ja kaikki vain silmällä pitäen tulevaa reissua. Oli niin kiva nähdä S. Suloinen, ihana ystäväni, mutta olin vain jotenkin niin kovin nuutunut ja poikki, etten jaksanut jäädä istumaan iltaa sen enempää. Bussipysäkillä iski mörkö. Soitin Hkimiehelle ja kysyin mitä kuuluu. Hän lupasi yrittää järjestää aikaa tällä viikolla minulle, ja kuulosti kyllä kieltämättä aika väsyneeltä. Viimeisillä metreillä ennen kotiovea nappasin puhelimen ja soitin toisen mantereen miehelle. Syy puheluun oli se, että laskin lähtöön olevan tasan kolme viikkoa.
Voisin melkein väittää puhelun olleen tämän viikon kohokohta. Olin jahkaillut koko ajan millä asenteella lähden reissuun, mutta jälleen kerran ilta-aurinko loisti kirkkaimpana taivaalla puhelun jälkeen. Kuinka se mies voikaan olla niin rauhoittava? Sain tosin hyviä faktoja reissun ajankohtaa ajatellen: 1) ATL on yksi liikennöidyimpiä lentokenttiä maailmalla, ruumiintarkastukseen on siis varauduttuva, mahdollisesti jopa kolmesti. Terminaalista menee metro toiseen terminaaliin, joita on siis useampia ja joista on vaikea arpoa, mikä on se oma, ja sen metroajelun jälkeen lunastetaan lopullisesti ruumasta tulevat matkatavarat. 2) Muistatko Katrinan? Niin, heinä- ja elokuuhan ovat sitä hurrikaanien sesonkiaikaa. 3) Lämpöä on +-40c. Kivaa joo, mutta saa myös kodittomat liikkeelle ja luvattomasti asettumaan kämppään, niin siis noi torakat ja hämähäkit ja muut kaverit. 4) Ne kivat puolet: Mies lupas viedä mut biitsille. Niinku Atlantin äärelle. Kuten myöskin juhannukseksi on vuokrattu mökki vuoristosta, varattu kolmen päivän risteily Bermudalle, Madonnan keikkaliput on. Mihinköhän mä oon taas menossa...
Onks se muuten vanhuuden merkki, jos rupee jossittelemaan mitäs jos sitä ja tätä...?!
Torstaina oli jälleen shoppailu- ja ystävänpäivä. Vaikka shoppailut jäivätkin minimiin, olin taas aivan rätti. Ihanaa nähdä ystäviä, mutta miksi istun hiljaa ja kuuntelen ja yritän välillä hymyillä? Ihan kuin päässä olisi niin paljon asioita, ettei niitä saa enää puristettua ulos ja sanotuksi.
Perjantaina olin tehopakkaus. Kävin aamusta tapaamassa serkkuni tyttöystävää, sitten kirjastossa, sitten pitämässä pianotunnin, ja sitten näin jälleen yhden vanhimpia ystäviäni. Tällä kertaa fiilis oli jo parempi. Tulin todella onnelliseksi siitä, että S on löytänyt niin mukavanoloisen miehen, jonka myös tapasin, ja kuinka selkeää on, että mies tekee hänet onnelliseksi. S uskoutui ehkä läheisimmin mitä koskaan mulle. Sekin tuntui hyvältä, sillä meillä on ollut vaikeitakin hetkiä. Sain jo etukäteen synttärilahjankin. Kyllä se nainen keksii kaikkea ajatella! S lähti miehensä kanssa kotiin, mulla oli bussitreffit Hkimiehen kanssa.
Mentiin siis samalla bussilla kotiin ja käveltiin pätkä matkaa yhdessä. Se mies on kyllä niin kummallinen tapaus. Mun silmääni se näytti tosi hyvältä, mutta ne jutut... Äh. Jotenkin se kuvittelee, että mä oon korviani myöten rakastunut siihen, tai sitten se loukkaantu ihan tosissaan tosta toisen mantereen miehestä, ja sen takia käyttäytyy tosi ylimielisesti mun seurassa. Hän on kuulemma niin ihastunut tähän naiseen, kenen takia meillä meni "bänx", mutta ongelmana tässä "suhteessa" on se, ettei nainen oma-aloitteisesti soita tai ehdota menoja, vaan hän joutuu aina olemaan se aloitteen tekijä. Sanoin sitten vaan suoraan, et siinä tapauksessa se on naiselle vain lelu, jonka kanssa ollaan paremman puutteessa, eikä mikään ihastumisen kohde. Koska jos nainen ihastuu, se kyllä tekstaa vähintään tunnin välein tms. Toivotin onnea ja sain vastauksen "hyvää yötä ystävä". Siis niinku mitä? Viimeksi se vonkasi mua niille yöks. Kuinkakohan vanha mies sitä pitäisi oikein saalistaa, kun 31-vuotiaallakin on vielä noin isoja ongelmia...
Lauantaina menin landelle vanhusten kaa. Ne tappeli koko matkan ja olin ihan varma, et auto on vielä ojassa. Vettä satoi ja istuin sisällä koko päivän. Täyttelin ristikoita, join kahvia, lisää kahvia, nukuin päikkärit. Aivan syvältä. Hyvää tosin oli se, että juttelin pitkään ja hartaasti papan kanssa ja rapsuttelin koiraa koko rahalla. Lähteissä pappa oli päikkäreillä, herätin hänet, halasin ja sanoin moikka. Käänsin selän ja lähdin nopeasti paikalta, sillä jostain vain tiedän, että tuo oli viimeinen moikka, mitä tuun hänelle sanomaan.
Illalla lähdin ulos. Duunikavereiden piti lähteä myös mutta heistäpä ei mitään kuulunut, joten menin kaverini kanssa discoon. Oli tosi hassua nähdä entinen pano siellä ja tietysti tulla taxikuskipanolla kotiin ilman sitä panoa.
Haluisin huutaa, mut mitään ei tuu suusta ulos. Päässä pyörii miljoona asiaa, ja mikään ei jäsenny selkeästi. Tuntuu pahalta, mut ei kuitenkaan tunnu. Haluisin itkeä, mut ei oo mitään syytä. Pelottaa lähteä reissuun, mut enemmän kaduttais jos en lähtis.
Kaikki läheiset on hoidettu tällä viikolla. Olen kertonut perheelleni että tykkään heistä, nähnyt ystäväni, mutta silti tuntuu, että mikään ei riitä. Miksi valmistaudun mielessäni kuin maailmanloppu olisi tulossa?