Ihmeellistä, sade taukosi illasta. Eihän se ehtinyt tänään kastella kuin seitsemän kertaa siirtyessä paikasta toiseen. Nyt on tältä keväältä Siperian päässä kaikki oppilaat hoidettu kesälaitumelle, ja voi huokaista helpotuksesta. Yleensä nämä oppilaat on muistaneet keväisin jollain rehupuskalla, mutta huvittavaa kyllä, kummatkin unohtivat, että tämä oli viimeinen tunti.
Tänään selvisi, etten saanut sitä sivuainetta, mitä toivoin saavani palkkaluokan lisäykseksi. Toisaalta, kakkosvaihtoehtoni kattaa isoja kirjatenttipaketteja, joten jääpähän aikaa gradun vääntöön. Haaveeni saada paperit kolmessa vuodessa taitaa todella toteutua. Tuntuu hurjalta ajatella, että vuoden päästä pitäisi olla kerjäämässä töitä. Odotan sitä todella paljon, mutta se epävarmuus ahdistaa. Kunpa saisin petrattua englantia kesällä, että olisi varmempi olo kielitaidostaan, niin uskaltaisi lähteä kansainvälisiin hommiin, mikä on kiehtonut jo pidemmän aikaa.
Toinen kummallisuus, joka kevään mittaan on näyttänyt pyrstöään, on ajatus perheen perustamisesta. Ajatus puklaavasta vauvasta ei ole enää niin etova, mitä vuosi takaperin. Mutta kenen kanssa lähteä siihen leikkiin? Taitaa olla leikki kaukana.
Tampere soitti tänään. Haluaa kuulemma jutella, josko vielä voisi yrittää ajatella lämmittää suhdetta. Uskomatonta. Johan siitä on vuosi eikä se pääse tämän ajatuksen yli. Silti pidän tosi paljon siitä, että hän on aina kannustamassa ja kehumassa (ei tosin yhdessäoloaikana silloin) ja toki siitä tulee hyvälle mielelle, että saa kannustusta. Vaan pitääkö siihen "tyytyä" jos tietää, että jotain parempaa on tuolla ulkona? Vai onko se parempi mun nenäni edessä enkä mä vaan näe sitä?
Voi tsiisös. Meneepä henkeväks. Parempi mennä nukkumaan.