Sunnuntaina aamupäivällä Helsingin mieheltä tuli viesti, jossa luki että on kyllä hengissä, mutta ei ole vain ehtinyt vastaamaan viesteihin ja että soittaa illalla. En vastannut viestiin mitään, sillä tämä ei kuulostanut kovin hyvältä.
Tapahtumat alkoivat vyöryä, kun herra soitti kymmenen maissa. Hän teki
kanssani "bänät". Syitä oli mm. tämä opiskeluni toisella
paikkakunnalla, kesäinen kahden kuukauden poissaolo ja perjantaina
tavattu mukavan oloinen lyyli. Toisaalta nauratti ihan kamalasti, kun
kundi niin vaikeena asiaa selitti ja kuinka olen niin helvetin hyvä
tyyppi jne, ja kun miettii omia tarkoitusperiäni. Kyllähän se nyt
kuitenkin siinä mielessä kirpaisi, että olen muutamia kertoja kuullut
tämän "kun sä opiskelet siellä kaukana". Voi hemmetti, 250km on lyhyt
välimatka! Kaikki on niin suhteellista. Kai ihmiset ovat omaksuneet
"kaikki mulle heti" -asenteen. Mihin katosi "hyvää kannattaa odottaa"?
Pääsin duunista klo 23 ja yksi duuni/opiskelukaveri kysyi miten olis
yks rentouttava olut, ja minähän suostuin. Huono, huono idea. Jano
kasvaa juodessa. Join kolme olutta ja totesin olevani aivan
tillintallin. Mitä tekee humaltunut juuri jätetty naisihminen? Soittaa
toiselle mantereelle ja sönköttää miehelle asioita, joita ei ehkä
kannattaisi sanoa ääneen. Tai oikeastaan vain yhden sellaisen asian.
Menin nukkumaan 03.30 ja heräsin äsken. Ja tentti alkaa klo 17 ja
puolitoista kirjaa ja luentomuistiinpanot lukematta. Hyvä minä!!!
Asioilla on kuitenkin aina kääntöpuolensa. Olin lopulta onnellinen
Helsingin miehen puolesta, jos hän on löytänyt potentiaalisen
tyttöystävän. On aika röyhkeää ajatella, että olisin voinut pompotella
häntä Suomessa ja toista toisella mantereella? Harmittaa niin
turkasesti, etten pääse perjantaina panee. Täytyy itse vissiin odottaa
sitä hyvää vielä neljä viikkoa. Aloin todella ajatella Helsinkiä ja
totesin, et tyyppi on ollut sen verran reilu ja mukava, että avaudumpa
hieman ja soitin hänelle kun pääsin töistä. Kerroin ensin, että
kirpaisee se, kuinka kovan hinnan joudun maksamaan opiskelusta toisella
paikkakunnalla, ja sen, että surkuhupaisaksi tilanteen tekee se, että
kun päätän, ettei Hki tarjoa tarpeeksi miesvirikkeitä joten lähdenpä
toiselle mantereelle, käy juurikin näin, että törmään mukavaan mieheen.
Sen jälkeen kerroin hänelle pääsiäispanosta ja kaikki Lontoon
tapahtumat ja sopimuksen katsoa, voisiko tästä tulla jotain, vaikka välillä onkin 6000km!
Kerroin myös kuinka huipputyyppi mies on, ja kuinka suunnittelin vain
panevani. Ja sen, että koska hän ei aiemmin avautunut omista
suunnitelmistaan mun pään menoksi kuin vasta "jättäessään mut" (nähtiin
hei kaks kertaa livenä...), en myöskään itse kertonut omia aikeitani.
Tivasin useaan kertaan puhelimessa, että olisi kiva tietää, mitä hän
ajattelee tästä jutusta, mutta koskaan mitään ei irronnut. Päätin
puhelun ehdottamalla, että kun mun toisen mantereen jutusta ei tule
mitään, ja jos hänen uudesta lyylistä ei irtoa elämännainen, niin
mennään sit panee. Mies nauroi ja sanoi et diili. Mennään varmaan
Helsingissäoloaikanani oluelle joku ilta juttelemaan. Mulla on
kuitenkin pahat aikeet mielessä mutta yritän unohtaa ne.
Sitten se asioiden kolmas puoli. Toinen mantere vastas puhelimeen vähän
kummastuneena, mutta huumorimiehenä otti tietenkin kaiken irti kännissä
sönköttävästä naisesta. Aika nopeasti aihe siirtyi siihen, mikä
kummankin mieltä kalvaa, eli puutostila. Se on viime aikoina ollut
kummankin lempiaihe, ja siitä riittää aina keskusteltavaa. Se asia,
mikä olis pitäny jättää läpikäymättä, tuli tietenkin edellisen
jättökeskustelun perusteella. Erehdyin sanomaan, että mitäs sitten, kun
kaksi kuukautta on takana ja mun on palattava Suomeen tekemään opinnot
loppuun ja välille syntyy 6000 km:n aukko, että sanotkos sitten ettet
jaksa odottaa? Mies oli samalla kannalla kuin minäkin, ettei asiasta
kannata keskustella vielä, koska silloin menee vaan asioiden edelle.
Kävi miten kävi, tiedän jo nyt hävinneeni. Tulen saamaan katkerasti
turpaan tässä asiassa, ja niitä sydänsuruja ei kestä kukaan.
Olihan opetusta kerrakseen. Enää puuttuu se kruunaava tekijä, eli tämä
olutseura, joka on aikoinaan yrittänyt iskeä mua, eikä se ollut kaukana
nytkään, valitettavasti. Mies on mukava, mutta vain ja ainoastaan
mukava.
Voi kurjuus. Taidan tarttua tenttikirjaan ja yritän unohtaa kaiken
muun. Tai jos laittais deitti-ilmon "Puolentoistaviikon kesäkollin
paikka auki. Hyvät luontaisedut." Tai sitten en. Voi kurjuus.
maanantai, 22. toukokuu 2006
Kommentit