Sunnuntaina aamupäivällä Helsingin mieheltä tuli viesti, jossa luki että on kyllä hengissä, mutta ei ole vain ehtinyt vastaamaan viesteihin ja että soittaa illalla. En vastannut viestiin mitään, sillä tämä ei kuulostanut kovin hyvältä.
Tapahtumat alkoivat vyöryä, kun herra soitti kymmenen maissa. Hän teki kanssani "bänät". Syitä oli mm. tämä opiskeluni toisella paikkakunnalla, kesäinen kahden kuukauden poissaolo ja perjantaina tavattu mukavan oloinen lyyli. Toisaalta nauratti ihan kamalasti, kun kundi niin vaikeena asiaa selitti ja kuinka olen niin helvetin hyvä tyyppi jne, ja kun miettii omia tarkoitusperiäni. Kyllähän se nyt kuitenkin siinä mielessä kirpaisi, että olen muutamia kertoja kuullut tämän "kun sä opiskelet siellä kaukana". Voi hemmetti, 250km on lyhyt välimatka! Kaikki on niin suhteellista. Kai ihmiset ovat omaksuneet "kaikki mulle heti" -asenteen. Mihin katosi "hyvää kannattaa odottaa"?
Pääsin duunista klo 23 ja yksi duuni/opiskelukaveri kysyi miten olis yks rentouttava olut, ja minähän suostuin. Huono, huono idea. Jano kasvaa juodessa. Join kolme olutta ja totesin olevani aivan tillintallin. Mitä tekee humaltunut juuri jätetty naisihminen? Soittaa toiselle mantereelle ja sönköttää miehelle asioita, joita ei ehkä kannattaisi sanoa ääneen. Tai oikeastaan vain yhden sellaisen asian. Menin nukkumaan 03.30 ja heräsin äsken. Ja tentti alkaa klo 17 ja puolitoista kirjaa ja luentomuistiinpanot lukematta. Hyvä minä!!!

Asioilla on kuitenkin aina kääntöpuolensa. Olin lopulta onnellinen Helsingin miehen puolesta, jos hän on löytänyt potentiaalisen tyttöystävän. On aika röyhkeää ajatella, että olisin voinut pompotella häntä Suomessa ja toista toisella mantereella? Harmittaa niin turkasesti, etten pääse perjantaina panee. Täytyy itse vissiin odottaa sitä hyvää vielä neljä viikkoa. Aloin todella ajatella Helsinkiä ja totesin, et tyyppi on ollut sen verran reilu ja mukava, että avaudumpa hieman ja soitin hänelle kun pääsin töistä. Kerroin ensin, että kirpaisee se, kuinka kovan hinnan joudun maksamaan opiskelusta toisella paikkakunnalla, ja sen, että surkuhupaisaksi tilanteen tekee se, että kun päätän, ettei Hki tarjoa tarpeeksi miesvirikkeitä joten lähdenpä toiselle mantereelle, käy juurikin näin, että törmään mukavaan mieheen. Sen jälkeen kerroin hänelle pääsiäispanosta ja kaikki Lontoon tapahtumat ja sopimuksen katsoa, voisiko tästä tulla jotain, vaikka välillä onkin 6000km! Kerroin myös kuinka huipputyyppi mies on, ja kuinka suunnittelin vain panevani. Ja sen, että koska hän ei aiemmin avautunut omista suunnitelmistaan mun pään menoksi kuin vasta "jättäessään mut" (nähtiin hei kaks kertaa livenä...), en myöskään itse kertonut omia aikeitani. Tivasin useaan kertaan puhelimessa, että olisi kiva tietää, mitä hän ajattelee tästä jutusta, mutta koskaan mitään ei irronnut. Päätin puhelun ehdottamalla, että kun mun toisen mantereen jutusta ei tule mitään, ja jos hänen uudesta lyylistä ei irtoa elämännainen, niin mennään sit panee. Mies nauroi ja sanoi et diili. Mennään varmaan Helsingissäoloaikanani oluelle joku ilta juttelemaan. Mulla on kuitenkin pahat aikeet mielessä mutta yritän unohtaa ne.

Sitten se asioiden kolmas puoli. Toinen mantere vastas puhelimeen vähän kummastuneena, mutta huumorimiehenä otti tietenkin kaiken irti kännissä sönköttävästä naisesta. Aika nopeasti aihe siirtyi siihen, mikä kummankin mieltä kalvaa, eli puutostila. Se on viime aikoina ollut kummankin lempiaihe, ja siitä riittää aina keskusteltavaa. Se asia, mikä olis pitäny jättää läpikäymättä, tuli tietenkin edellisen jättökeskustelun perusteella. Erehdyin sanomaan, että mitäs sitten, kun kaksi kuukautta on takana ja mun on palattava Suomeen tekemään opinnot loppuun ja välille syntyy 6000 km:n aukko, että sanotkos sitten ettet jaksa odottaa? Mies oli samalla kannalla kuin minäkin, ettei asiasta kannata keskustella vielä, koska silloin menee vaan asioiden edelle. Kävi miten kävi, tiedän jo nyt hävinneeni. Tulen saamaan katkerasti turpaan tässä asiassa, ja niitä sydänsuruja ei kestä kukaan.

Olihan opetusta kerrakseen. Enää puuttuu se kruunaava tekijä, eli tämä olutseura, joka on aikoinaan yrittänyt iskeä mua, eikä se ollut kaukana nytkään, valitettavasti. Mies on mukava, mutta vain ja ainoastaan mukava.

Voi kurjuus. Taidan tarttua tenttikirjaan ja yritän unohtaa kaiken muun. Tai jos laittais deitti-ilmon "Puolentoistaviikon kesäkollin paikka auki. Hyvät luontaisedut." Tai sitten en. Voi kurjuus.