Mulla on itseilmaisutukos. Oon avannut blogini noin 20 kertaa talla viikolla ja samantien kun pitaisi alkaa kirjoittaa, en saa mitaan aikaiseksi.

Oon nyt toista viikkoa ollut tosi maassa. En tajua mika mattaa kun mikaan ei mata enka ole matakseen kompastunut. Oon vaan kasittamattoman vasynyt koko ajan. Toita on jaljella kolme viikkoa ennen kesalomaa, ja se tuntuu ikuisuudelta. En jaksa panostaa opetukseeni enaa ollenkaan, vaan lasken paivien sijaan tunteja. Niin tosin tuntuu tekevan jokainen opettaja koulussani.

Kun kelaan taaksepain vuoden verran, pyorittelen silmiani. Tahan aikaan vuosi sitten napyttelin viimeisia sivuja graduuni, tein taysipaivaisesti toita opettajana ja juoksin jumpalla. Kesakuun alussa vietin valmistujaisiani, jotka oli loistobileet. Siirryin suoraan Alepaan kesaduuniin, jossa paiskin ylipitkia paivia koko kesan, jannitin paasya opevaihtoon ja lopulta vastaanotin paikan Virginiassa. Vietin muistaakseni kaksi viikkoa kesalomaa ja kihnutin kylki kyljessa kesakollien kanssa. Voe rahma. Tuntuu kuin siita olis ikuisuus.

Elokuun 20.pva laskeuduin Washingtonin lentokentalle, josta lensin Pohjois-Carolinaan orientointiin ja siita alkoikin sitten kolmen kuukauden helvetti. Helvetin paatyttya alkoi uusi tahtojen taisto lapi kasittamattomien kulttuurierojen. Kaikki on viimein asettunut uomilleen, mulla on mahtava kamppis ja alyttoman kaunis asunto, rahatilanne on kohta loistava kun vaihdan auton, futiksen peluu on nastaa ja kivaa liikuntaa... you name it. Vaan siita huolimatta huomaan olevani vasynyt. Henkisesti vasynyt tahan kaikkeen.

Ensi vuonna kaikki muuttuu. Ei tarvii enaa taistella olemassaolostaan. Vaan just nyt oon valmis kesalomalle.